Kari Paakkunainen, VTL, yliopisto-opettaja, Helsingin yliopisto
Valtio- ja kansainvälisen oikeuden professoriksi vuonna 1910 nimetyn Rafael Erichin tieteelliset ja poliittiset yhteydet ja intellektuaalinen vaikutusvalta saivat omat vahvat muotonsa jo vuosisadan alkuvuosikymmeninä. Hänen aktiviteettejaan onkin verrattu Leo Mechelinin valtiomiestoimintaan tai Robert Hermanssonin rooliin Suomen ja Venäjän välisen yhteyden aikaisen valtiollisen oikeussuhteen selvittämisessä. Erich ei toimissaan kuitenkaan tyytynyt vallitseviin tulkintoihin. Hän ei hyväksynyt Mechelinin oppia siitä, että Suomi ja Venäjä olisivat olleet keskenään tietynlaisessa reaaliunionissa. Samoin hän arvosteli käsitelainopillisen edeltäjänsä ja ”pyhän oikeusjärjestelmän” legitimointiin taipuneen Hermanssonin tieteisopillisia ajatuksia Suomen ja Venäjän keisarikunnan yhdessä muodostamasta Venäjän valtakunnasta. (Ks. erit. Erich 1912 ja aikalaistulkinnasta Erichin merkityksen suhteen, Kaira 1940.)
Erichin mukaan tämä valtioyhteys oli luonteeltaan hyvin spesifi eikä sopinut mihinkään valmiiseen kansainvälisen oikeuden kategoriaan. Laaja-alaiseen tieteelliseen aktiivisuuteen liittyi Erichin poliittiset interventiot sortovuosien oikeustaistelussa, ”Suomen kysymyksen” tunnetuksitekemisessä ja itsenäisyysliikkeessä. Kerrotaan, että hän olisi luopunut vuonna 1917 joksikin ajaksi jopa professorin toimestaan kyetäkseen suoriutumaan itsenäisyysliikkeen velvoituksista. (Ks. Erich 1917 ja Kaira 1940, s. 180-182. )
Erichin oikeudellis-valtiollinen kompetenssi antoi hänelle tärkeän tulkitsijan roolin rakennettaessa Suomen valtiosääntöä ja oikeusjärjestelmää. Vaikka Erichille olikin historiallisesti ainutkertaista se, että Suomen itsenäistymisprosessissa kyettiin ylläpitämään aikaisemmin vieraan ”vallanalaisen yhdyskunnan oikeusjärjestys ja omintakeisuus” (Erich 1939, s. 12-17) hän ei tukeutunut pelkkään yksinkertaiseen konservatiivisuuteen. ”Valtiollisen järjestyksen kahleita katkova muutos” saattoi olla jonkin kansan sisäistäkin elämää laajemmin ”siveellisesti oikeutettu”: ”’Salus rei publicae – suprem lex’, valtion onni ja elinetu on korkein laki, on periaate, joka sellaisessa käännekohdassa saattaa oikeuttaa ja oikeuttaa muodollisista velvoituksista poikkeavan menettelytavan” (Erich 1917, s. 5-6).
Monien aikalaisakateemisten tavoin Erich tuli mukaan välittömiin valtiollisiin tehtäviin eduskuntaan ja toimi kokoomuslaisena pääministerinä poliittis-strategisesti tärkeinä vuosina 1920-21. Hänen professuurinsa jaettiin kahtia vuonna 1921 valtio- ja kansainvälisen oikeuden kesken ja hän halusi valita jälkimmäisen. Kansainvälisesti häntä voidaan pitää maan 1920- ja 1930-lukujen tunnetuimpana oikeusteoreetikkona. K.J. Ståhlberg vaikutti tuolloin vahvasti lähinnä kansallisen valtiosääntöoikeuden piirissä. Tieteellisten töiden lisäksi tätä Erichin roolia tukivat Kansainliitto-aktiviteetit, diplomatian tehtävät sekä jäsenyys ”Pysyväisessä kansainvälisessä tuomioistuimessa”. On kuitenkin esitetty, että Erichin poliittinen ura ei ollut ”hänen korkeista asemistaan huolimatta onnistunut” hänen ”tuittupäisyydestään” johtuen. (Klami 1977b, s. 84-85 ja Kaira 1940.)
Varsinkin kansallisessa valtiosääntötulkinnassa Erichiä voidaan pitää ”monarkistis-konservatiivisena” – esimerkiksi presidenttikeskeisen parlamentarismitulkinnan osalta (Jyränki 1981, erit. s. 143-150). Käytännön toimissaan ja opetustyössään hänestä muodostuikin yksi keskeisimmistä juristeista, jotka rakensivat maahan ideologisesti ja työnjaollisesti vahvan legalistisen valtiollisen ajattelun perinteen. Tradition mukaan oikeusnormit muodostivat valtiollisen ja poliittisen toiminnan keskeisimmän perustan ja jatkuvuuden, joka täydentyi oikeusdogmatiikalla ja deduktiivisuudella. Varsinkin sortovuodet olivat muokanneet Erichin vahvaa legalismia ja sen osin tiukkaakin tulkintaa.
Samoin Erichin valtioteoreettisissa premisseissä tuntui vanhan konservatiivisuuden ja patrioottisuuden perintö, joka erottautui esimerkiksi 1930-luvun äärioikeistolaisuudesta ja -nationalismista: ”Itsenäisen valtion olemassaolo on todellinen ydinkysymys meidän valtiollisessa elämässämme”. Myös vanhat Allgemeine Staatslehre -tradition saksalaiset edustajat jäivät pois kansallissosialistisen Saksan oikeusjärjestelmän muokkaamisesta. 1930-luvulla Erich ei ollut valmis korvaamaan valtio-käsitettä totalitaarisemmalla kansakuntakategorialla. Hänen teoreettisen ja käytännöllisen toimintansa julkilausuttuna ideaalina olikin tietyn tasavertaisuuden ja lailla kontrolloidun yhteisyysopin sisältämä ”tunteenomainen Patria” – jossa esivallan legitiimisyys olisi taattu. (Erich 1939 ja 1924-25.)
Kansainvälisen oikeuden pitkäaikaisena päätulkitsijana Erichin toiminta laajeni myös oikeusdogmatiikan ulkopuolelle, valtio-opillisempiin kysymyksenasetteluihin. Toisen maailmansodankin aikana hän jaksoi uskoa Montesquieun eettiseen maksiimiin kansainvälisen oikeuden perustana: ”Kansojen tulee rauhan aikana tehdä toisilleen mahdollisimman paljon hyvää, sodassa mahdollisimman vähän pahaa”. Poliittisella tasolla tämä merkitsi hyvin klassista suurvaltarealismin ja intressipiirijaon kritiikkiä. Varsinkin pienten kansojen tuli toimia aktiivisesti ”kaiken oikeuden yhtenäisyyden puolesta”. 1940luvulla Erich toimikin aktiivisesti niin sanotun pohjoismaisen suuntauksen puolesta ja solmi jatkuvasti kontakteja myös länsiliittoutuneisiin sodan aikana.
Voidaankin arvioida, että Erichin vuosina 1924-25 julkaisemat kotimaiset pääteokset Suomen valtio-oikeus I-II loivat puitteet maan vahvalle legalismille pitkäksi aikaa ja näin jarruttivat realistista tutkimusta ja yhteiskunnallista keskustelua esimerkiksi puhtaan parlamentaristisen teorian pohjalta. Silti ei tule unohtaa Erichin muissa tulkinnoissaan edustamaa realismia varsinkin suhteessa moniin muihin kollegoihinsa. (Vrt. Klami 1977b, s. 84-85.) Erichillä oli jopa inspiroiva vaikutus Ruudun sosiologisen väitöskirjan synnyssä (Ruuth 1922a, esipuhe). Lisäksi hän esiintyi vuonna 1935 perustetun Valtiotieteellisen yhdistyksen foorumilla reflektoiden juuri oikeuden käsitettä sekä valtion olemuksen että puolueettomuuspolitiikan suunnassa (Erich 1939 ja 1943).
Erityisen kiinnostavaa Erichin tutkijakuvassa oli myös se, että hän väitellessään – samanaikaisesti sekä valtiosääntö- että kansainvälisessä oikeudessa – halusi rikkoa normatiivisuuden rajoja poliittisen prosessin ja itse spontaanisten, yhteiskunnallisten suhteiden suunnassa. Tällaista tulkintaa saattoi pitää melkoisen omintakeisuuden osoituksena – mille oli kuitenkin olemassa omat esimerkkinsä Georg Jellinekin esittämässä oikeuskäsitteistössä. Esimerkiksi myöhemmin kuuluisuuteen noussut kansainvälisen politiikan teoreetikko Hans Morgenthau onkin viitannut tähän Erichin väitöskirjaan – Über Allianzen und Allianzverhältnisse nach heutigen Völkerrecht” (1907) -ainutlaatuisena ”poliittisen kansainvälisen oikeuden” problematisointina, jossa tätä tarkastelutasoa varten on kehitetty myös omat käsitteet ja metodi. (Morgenthau 1958, s. 229-230 ja Korhonen 1983, s. 1-39.) Toisaalta, ehkä juuri kansainvälinen liittoutumisen teoria tutkimuskohteena ja Erichin tutkijaitseymmärrystä luova ”Suomi-tietoisuus” auttoivat poliittisen tekijän arvon tunnustamista väitöksessä. Ei tule myöskään unohtaa laaja-alaisia opinto- ja tutkimuskontakteja jo vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä: Heidelberg, Pariisi, München, Wien, Sveitsi, Italia ja Tukholma.
Ehkä kaikkein tarkimmaksi ja kiinnostavimmaksi Erichin valtio-oikeuksien ja valtio-opin väliseksi tulkinnaksi on jäänyt Erichin tässä kokoelmassa julkaistu artikkeli ”Muutamia huomautuksia yleisen valtio-opin asemasta tieteitten järjestelmässä ja sen suhteesta valtio-oikeuteen”. Siinä kansojen välisen oikeuden professori esittelee perusargumenttinsa valtio-opin professorin viran perustamisesta ja täyttämisestä – akateemisessa kilvassa, jossa olivat mukana filosofisesti orientoitunut historioitsija K.R. Brotherus ja filosofinen esteetikko K.S. Laurila. Lausunnonantajakollegansa ja historioitsija Georg Schaumanin kanssa hän oli yhtä mieltä edellisen – kylläkin monin tavoin ehdollisesta – pätevyydestä ja jälkimmäisen soveltumattomuudesta virkaan. (Palonen 1983, jossa on läpikäyty nimitysprosessi kokonaisuudessaan, alkuperäislähtein.)
Erichin tulkinta jää kuitenkin melko väljäksi – eikä vain tarkoituksellisesti. Erich mainitsee (1924) humanistisista aineista nimenomaan historian, valtiollisen etiikan, oikeus-ia käytännöllisen filosofian sekä sosiologian valtio-opin naapuritieteinä. Erichin valtio-opin identiteetin etsinnän epämääräisyydellä oli taustansa hänen pintapuolisessa valtio-opillisten ja Allgemeine Staatslehre -traditioiden tuntemuksessaan – huolimatta hänen tavastaan sitoa lausuntonsa saksalaisiin esikuviin, kuten Georg Jellinekiin tai ruotsalaiseen valtio-oppiin, lähinnä Rudolf Kjellenin kautta. Erityisen yksipuolinen käsitys Jellinekin ajattelusta johtunee osaltaan siitä, että hän keskittyi Jellinekin varhaistuotantoon. Tällöin kaikkinainen valtiokäsitteeseen liittyvä reflektio jää ”valtio-oikeuden aputieteen asemaan”. Ajatus lienee noussut Jellinekin ”Allgemeine Staatslehre” -teoksesta (alkuaan ilm. 1887), missä oikeustieteen rinnalla esiintyy spesifi akateeminen ala, ”die Soziallehre des Staates”. (Erich 1924, Palonen 1980, s. 29-80 ja 1983, s. 105-113.)
Näiden ajatusten mukaan sekä valtio-opin että valtio-oikeuden tuli sitoutua yhteisiin premisseihin, ”määrättyjen valtiotieteellisten peruskäsitteiden” tasolla. Tämä merkitsi yleisemmän valtiotieteen käsittämistä filosofiseksi, hyvin lähellä oikeusfilosofiaa toimivaksi kokonaisuudeksi. Vaikka valtio-oppi sisälsikin välttämättömiä käsitteellisen tason pohdintoja, sen erityisyys valtiotieteenä voitiin jäsentää juuri ”valtio-oikeudelle rinnakkaisena empiirisenä yhteiskuntatieteenä”. (Palonen 1983, s. 106-108.)
Erich esitti Schaumanin tapaan, että politiikka oli teoreettinen ilmiö eikä jäsentynyt toiminnallisella tasolla. Sen si-jaan ajatukset siitä, että politiikka tai ”poliittinen tutkimus” – huolimatta näiden käsitteiden epämääräisyydestä – kuuluivat yleisen valtio-opin alaan, olivat ristiriidassa Jellinekin vahvan uuskantilaisen linjan kanssa.
Valtion olemassaolon keskeisiä pulmia lähestyivät Erichin mukaan oikeustieteen, filosofian ja humanistisesti tulkitun valtiotieteen lisäksi sosiologia eikä näiden tieteiden kohdetta voitu yksikäsitteisesti määritellä. Sen sijaan valtio-oikeus vaati tällaista täsmällistä objektia ja tämä ajatus vaikutti myös hänen tapaansa kuvata valtio-opin identiteetti – ensisijaisesti valtio-oikeuden kautta. Vaikka hänen kirjoituksensa sisälsivätkin etäisyyttä aikaisempaan saksalaiseen, niin kutsutun Gerberin-Labandin koulukunnan valtio-oikeuden epärealistisuuteen ja antifilosofisuuteen, niin hänen ajatuksiaan voidaan lukea ”Jellinekin juristissävytteisenä tulkintana” (Klami 1977b, s. 84-85 ja Palonen 1983. s . 107).
Kiinnostavaa on tässä yhteydessä myös se, että hänen vahvat ja substantiaaliset kokemuksensa ja tekstinsä kansainvälisen politiikan suunnalla esimerkiksi ”liittoutumapolitiikan” osalta jäävät vain löyhien Kjellénin geopolitiikka- ja Montesquieu-viittausten varaan. Myöhemmin valtio-opin osana konstituoituneen ”kansainvälisen politiikan” harrastajat kehittivätkin realistisuuttaan usein juuri Erichin tapaisten oikeuteen sitoutuneiden tarkastelujen kritiikkinä. Esimerkiksi Kansainliitto-polemiikki muodostui tällaiseksi kokoavaksi teemaksi 1920- ja 1930-luvuilla. (Erich 1924, 1907 ja 1926, vrt. Paakkunainen 1985.)
Erich palasi myös myönemmin joissain suhteissa Kjellénin ajatuksia muistuttaviin valtion organismianalogioihin. Reaalihistoriallinen ja juridinen valtiokäsite eräässä mielessä kohtasivat toisensa ”organismina eli elimistönä”: ”… juridinen henkilö ei ole syntynyt eikä valmiina ’henkilönä’ olemassa, niin kuin fyysillinen henkilö. Mutta sikäli kun on yleensä paikallaan puhua juridisesta henkilöstä, niin aivan ehdottomasti valtiokin esiintyy sellaisena, koska sen olemukseen kuuluu, että se on elimistö, organismi , jolle oikeusjärjestys myöntää tuon ominaisuuden eli ’statuksen-’. Tällainen organismiteoreettinen tarkastelutapa teki tavallaan turhaksi sen pohtimisen, oliko Suomen valtio tietoisesti luotu: Suomen ei tarvinnut Erichin mietteissä ”ensin järjestäytyä eikä perustautua valtiona vaan valtio oli jo olemassa”; Suomen tuli ainoastaan ottaa käyttöönsä koko ”suvereenille valtiolle ominainen” vallan arsenaali. (Erich 1924 ja 1939, s. 9-12.) Erichin viehtymystä jäsentää yhteiskunnallista ja poliittista kokonaisuutta juuri organismivertauksin osoitti myös hänen sodan aikana esittämänsä argumentti suurvaltarealismin kylmää ”biologista lakia” vastaan: -luonnossakin vallitsi ”lajien monimuotoisuus ja differentoitumisen pyrkimys” – miksei siis pienilläkin kansoilla tulisi olla suurten valtioiden keskellä olemassaolon oikeus. (Erich 1943a.)
Teksti on ilmestynyt aikaisemmin kokoelmassa Valtio-oppi tieteenä: Puheenvuoroja suomalaisen valtio-opin muotoutumisesta. (toim. Kari Paakkunainen) Helsingin yliopiston valtio-opin laitos. Opetusmonisteet 19, 1986.
Lähteet
Erich, Rafael (1907): Ober Allianzen und Allianzverhältnisse nach heutigen Völkerrecht. Helsingfors.
Erich, Rafael (1912): Das Staatsrecht des Grossfürstentums Finnland. Helsingfors.
Erich, Rafael (1917): Valtioelämän murroskaudelta. Helsinki.
Erich, Rafael (1924): Muutamia huomautuksia yleisen valtioopin asemasta tieteitten järjestelmässä ja sen suhteista valtio-oikeuteen. Lakimies.
Erich, Rafael (1924-25): Suomen valtio-oikeus I-II. Helsinki.
Erich, Rafael (1926): Kansainliiton oikeusjärjestys. Helsinki.
Erich, Rafael (1939): Valtion olemus ja käsite tutkimuksen kohteena ja kansojen elämässä. Lakimies. (Valtiotieteellisessä yhdistyksessä pidetty esitelmä.)
Erich, Rafael (1943a): Oikeusjärjestyksen yhtenäisyys ja pienet kansat. Valtiotieteellisen yhdistyksen vuosikirja 1942-43. (Yhdistysesitelmä)
Erich, Rafael (1943b): Nordens sak. Finsk Tidskrift.
Erich, Rafael (1943c): Morgondagens heroism? Finsk Tidskrift.
Jellinek, Georg (1920): Allgemeine Staatslehre. Berlin.
Jyränki, Antero (1981): Presidentti. Tutkimus valtionpäämiehen asemasta Suomessa v. 1919-1976. Juva.
Kaira, Kaarlo (1940): R. Erich 60-vuotias. Lakimies.
Klami, Hannu Tapani (1977b): Itsenäisen Suomen juridisia vaiheita. Kokoelmassa Oikeushistoriallisia tutkielmia I. Turun yliopiston yksityisoikeuden laitoksen julkaisuja A:5; 1977.
Korhonen, Pekka (1983): Hans Morgenthau – intellektuaalinen historia. Jälkisanat Kari Palonen. Jyväskylän yliopiston valtio-opin laitoksen julkaisuja No 46/1983.
Morgenthau, Hans J. (1959): Dilemmas of Politics. Chicago.
Paakkunainen, Kari (1985): Demokratia, tiede, kansanvalistus. Helsinki.
Palonen, Kari (1980): Politiikan ja valtion käsitteiden kriiseistä suomalaisen valtio-opin historiassa. Tieteenalan perusteiden ja itseymmärryksen muuntumisen tulkintaa erityisesti suhteessa Allgemeine Staatslehre -traditioon. Jyväskylän yliopiston valtio-opin laitoksen julkaisuja No 39/1980.
Palonen, Kari (1983): Yleisen valtio-opin perustaminen Helsingin yliopistoon. Kokoelmassa Valtio ja yhteiskunta (toim. Nousiainen – Anckar). Juva.
Ruuth, Yrjö Oskar (1922a): Kansakunta. Poliittinen tutkimus. Helsinki.