Kari Paakkunainen, VTL, yliopisto-opettaja, Helsingin yliopisto
K.R. Brotherus valittiin Suomen valtio-opin ensimmäiseksi professoriksi vuonna 1924. Tarkkaan ottaen tämä ei pidä paikkaansa – jo 1600-luvulla Turun Akatemiassa oli historian ja politiikan professuuri, jota hoiti Michael Olai Wexionius (Nurmi 1983). Toiseksi, Åbo Akademihin oli 1920-1uvun alussa perustettu ”yleisen valtio-opin ja politiikan” professuuri, mutta siihen valittu nuori ja lahjakas dosentti Gunnar Rexius kuoli yllättäen ja toimen täyttö siirtyi aina vuoteen 1942 saakka. (Anckar 1976, s. 21-23.)
Vaikka K. R. Brotheruksen tiedekäsitys muuttuikin ja sai täsmällisen muotonsa vasta virantäyttöprosessissa, ei hänen tutkijankuvastaan voitane unohtaa hänen historiantieteilijän taustaansa. Jo nuorena maisterina Brotherus oli hyvin herätteellisin ja populaarein tavoin osoittautunut saksalaisen lambrechtilaisen kollektiivisen historiantutkimusmenetelmän ”innokkaaksi aseenkantajaksi”. Suomalaista historiantutkimusta hän piti kauttaaltaan individualistisena ja yksityiskohtiin takertuneena.
Aivan täysin Brotherus ei kuitenkaan samastunut Karl Lambrechtin yhteiskuntakokonaisuutta korostaviin metodisiin luonnehdintoihin ja kritisoi häntä yksilöä väheksyvistä katsomuksista. Yhteiskunnan ja yhteiskuntakokonaisuuden tai valtion välinen jännite sekä teoreettinen yksilön puolustaminen säilyi jatkossakin keskeisenä pohdintaulottuvuutena Brotheruksella. Oleellinen piirre Brotheruksen tiedekonseptiossa vuosisadan alussa oli myös se, että hän pitäytyi sekä Rankin että klassisissa kysymyksissä ”wie es eigentlich gewesen ist” ja ”wie es eigentlich geworden ist” rinnakkaisina tutkimusta ohjaavina näkökulmina. (Brotherus 1903, s. 3-10 ja 137 ja Ahtiainen 1982.)
Eräänlainen metodikeskustelu leimasi myös hänen väitöskirjaansa ”Immanuel Kants Philosophie der Geschicte” (1905). Saksalaisessa tiedekeskustelussa argumentoiva Brotheruksen ote ei kuitenkaan merkinnyt yksioikoista kantilaisten tai uuskantilaisten oppien omaksumista. Brotheruksen valtio-opillistuminen tapahtui myöhemmin. Ehkä tämä ”politisoituminen” osaksi liittyi hänen melko vahvoihin poliittisiin aktioihinsa.
Hän osallistui nuorsuomalaisena kamppailuun vahvan hallitusvallan ja monarkian puolesta. Samoin hän lukeutui kokoomuspuolueen perustajaintellektuelleihin. 1930- ja 1940-lukujen Brotheruksen – joka toimi pitkään Helsingin yliopiston rehtorina – maailmankuvaa ei yksinkertaisesti voi luokittaa kokoomuslaiseksi vaan hänen kommenteissaan esiintyi vanhaliberaaleja äänenpainoja, missä sekä yksilön että kypsän ja demokraattisen valtiovallan puolustamisella oli osansa. Tämä merkitsi osin asenteellistakin ”metafyysisten oppijärjestelmien” kritiikkiä ja tukeutumista anglo-amerikkalaiseen poliittiseen perintöön sekä aikakauden äärioikeiston toimien kritiikkiä. (Ks. esim. Brotherus 1940a ja ”Rehtorin puheet lukukausien avajaisissa vuosina 1923-37”.)
Tässä kokoelmassa julkaistusta virkaanastujaisluennosta ”Valtio-opin suhde muihin tieteisiin” (1924a) muodostuikin ehkä merkittävin Brotheruksen valtio-opillisista linjapuheenvuoroista. Siinä hänen käsitejärjestelmänsä lähestyy Allgemeine Staatslehre -tradition keskusteluasetelmia – arvostaahan Brotherus artikkelissaan juuri Jellinekiä valtio-opin ”kenties etevimpänä” teoreetikkona. Tätä tendenssiä ei tule kuitenkaan liioitella, sillä esimerkiksi Brotheruksen tapa esittää poliittisen historian ja valtio-opin suhde poikkeaa huomattavasti Jellinekistä. Tiettyä kokonaisnäkökulmaa tavoitteleva historiatiede suuntautui osaltaan samoihin tutkimuskohteisiin kuin valtio-oppikin. Eri tavoin tutkimusprosessissa esittäytyvät tarkasteluaspektit ja poliittisen historian keskittyminen ”muuttuvaisuuden ja kehityksen tasoon” valtio-opillisen ”olemuksellisen ja pysyväisen” tutkimuskohteen sijasta kuuluivat edelleen Brotheruksen määrittelyyn. Nämä mielipiteet eivät kuitenkaan merkinneet, että Brotherus olisi torjunut historiatieteen mahdollisuudet selittävään otteeseen. Brotheruksen erottelua onkin verrattu Herman Hellerin myöhemmin tekemään jakoon historia- ja rakennetieteiden välillä. Samalla Brotherus kuitenkin halusi säilyttää uskonsa yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän tiettyyn yleiseen historiallisuuteen ja välttää tieteenaloihin sisältyvää doktrinalismia. Hän myös osoitti omissa töissään, miten ”pysyväisyys” ja ”muuttuvaisuus” tarvitsivat toisiaan. Toinen asia on, pystyikö Brotherus oppialan ”suomalaisena johtajana” välttämään doktrinaarista tieteenalan vartijaroolia – ainakin Ruutu koki, ettei Brotherus ymmärtänyt sosiologisenergeettistä valtioteoriaa ja toimi ”fakkitieteilijän” tavoin. (Brotherus 1924 ja 1927, Palonen 1980, s. 92-100 sekä Paakkunainen 1985.)
Hyvin määrätietoisesti Brotherus käsitteellisti erilleen valtio-oikeudellisen normatiivisuuden ja ”tosiasiallisia ilmiöitä” tutkivat valtiotieteet. Jako ei kuitenkaan merkinnyt näiden alueiden tieteellisen vuorovaikutuksen relevanssin kieltämistä. Tällä dualismilla oli kuitenkin yhteytensä Jellinekin normimaailman ja ”sosiologisen” todellisuuden vahvaan kahtiajakoon -teorian tiettyyn januskasvoisuuteen (Brotherus 1924a ja vrt. Jellinek 1920, s. 10-19 ja 84-99). Brotherus halusi torjua myös luonnonlaki-analogiat valtio-opin piiristä. Uuskantilaisen saksalaiskeskustelun peruja olivat myös Brotheruksen tavat arvostella geopoliittisen koulukunnan oppeja. (Brotherus 1924a.)
Tutkimuskäytännössä Brotheruksen kiinnostuksen kohteiksi nousivat historiallis-metodologisten pohdiskelujen lisäksi lähinnä valtiollisten laitosten, parlamentarismin ja poliittisen kulttuurin tutkimus – muutamia teoreettis-filosofisia metodi- ja klassikkopuheenvuoroja unohtamatta (ks. erit. 1940b, 1940c, 1944, 1946 aja 1947). Huomattavaa on myös tässä yhteydessä se, että Brotheruksen opetussisällöt eivät radikaalisti poikenneet Yrjö Ruudun harrastamista aihepiireistä, huolimatta heidän välisistä vahvoista tieteellisistä ristiriidoistaan ja intrigeistään. (Paakkunainen 1985.)
Valtiotieteiden yleisen tehtävän hän katsoi liittyvän ”valtion toiminnan ja olemuksen valaisemiseen”. Ne lukeutuivat laajempaan yhteiskuntatieteiden ryhmään, missä ne valottivat ”vain yhtä puolta yhteiskuntaelämässä”. Samoin hän jakoi joskin jälleen hyvin väljärajaisesti – valtiotieteiden tutkimusperiaatteet ”teoreettisiin, deskriptiivisiin ja soveltaviin” suuntauksiin. Valtiotieteiden joukossa hyvin keskeiseen asemaan nousseella valtio-opilla oli tehtävänään ”tutkia valtiota yleiseltä” ja juuri ”pysyväisten ilmiöiden” kannalta katsoen. Erityinen rajaus oli myös se, että Brotherus liitti valtio-opin keskeisimmät ongelmat valtion tarkoituksiin, esimerkiksi sen ”yleisiin sisällöllisiin tarkoitusperiin”. Erityinen valtio-oppi (”besondere Staatslehre”) taasen rajautui Brotheruksen mukaan tutkimuskohteiltaan erityisiin, määrättyihin valtiolaitoksiin. Tässä yhteydessä Brotherus korosti vertailevan eli komparatiivisen valtio-opin mahdollisuuksia – lähinnä oli kyse valtiollisten laitosten rinnakkaisesta tarkastelusta. (Brotherus 1924a ja erit. 1924b.)
Tieteen modernisoituminen merkitsi Brotherukselle lisäksi sitä, että oli luovuttava kaikista spekulatiivisista tutkimusmenettelyistä ja tutkimuksen tuli -”silloinkin kun se pyrki yleistä laatua oleviin tuloksiin” – perustua ”induktiivisesti tehtyihin havaintoihin valtiosta ja valtiollisesta elämästä” , sellaisena kuin se todellisuudessa on esiintynyt. Tämä kritiikki ei ollut ristiriidassa yleisen valtio-opin ”teoreettisuuden ja systemaattisuuden” tai sen filosofisuuden ja käsitteellisen tason kehittämisen kanssa. Päinvastoin, Brotherus uskoi valtio-opin laajempaankin, eräänlaiseen ”kielenhuoltotehtävään”. (Erit. 1924b, 1940c ja 1947.)
Induktivistisiin ja empiristisiin kantoihin liittyi erityisesti 1940-luvulla myös muille aikalaisille – kuten Jussi Teljolle ja eräille muille Eino Kailan filosofiasta inspiroituneille – metafysiikan kritiikki ja sen yhdistäminen suhteellisen epämääräisiin ajatuksiin olemusmystiikasta. Tällaiset kirjoitukset limittyivät saksalaisen totalitarismin ja neuvostoliittolaisen ”todellisen demokratian” arvosteluun. Brotherusta ei voi kuitenkaan pitää minään naiivina empiristinä. Hän vaali valtio-opin teoreettista luonnetta ja koki käsitteelliset abstraktiot välttämättöminä tieteellisen työn apuvälineinä. Näin Brotherus myös joissain suhteissa samastaa käsitteellisen ajattelun ja metafysiikan. (Erit. Brotherus 1940c ja 1947.)
Valtio-opin muodostumisen kannalta on tärkeää tarkastella myös ”politiikan” ja ”valtion” käsitteitä Brotheruksen tiedekäsityksessä. Tapa määritellä yleinen valtio-oppi nimenomaan valtion tarkoitusten kautta jo tavallaan osoitti, että hän preferoi valtiokäsitettä. Tämä tapa ei ollut välttämättä yleinen – esimerkiksi Jellinekin ”Allgemeine Staatslehressä” poliittisen käsite kattoi myös valtiollisen alueen. ”Politiikka” kuului Brotheruksen ajattelussa sovellettujen valtiotieteiden joukkoon, jonka määrittely ”ahtaassa mielessä” samastui ”valtiotiedon oppiin”. Mutta ”tieteisopissa” käsite politiikka oli hyvin monisisältöinen. Valtiotaito sinällään ei ollut opittavissa, mutta valtiomiehet tarvitsivat ”taitoa” siinä, missä esimerkiksi maalaustaiteilijat perspektiivi- ja värioppejaan. Toisaalta Brotherus oli kuitenkin tiukempi ja näki mahdollisuudet valtiotaidon opin tulkitsemiseen normatiivisena tieteenä eli ”käytännössä sovellettaviin normeihin tähtäävänä tieteenä” hyvinkin kiistanalaisena:”… tieteellisen luonteensa se voi säilyttää vain, jos se ottaa selvittääkseen valtiotaitoa ja valtiollisia periaatteita sellaisina kuin nämä todellisuudessa ovat esiintyneet taikka esiintyvät” . Näin tulkittuna politiikkaa oli mahdollista lähestyä teoreettisesti, mutta itse käytännöllinen poliittinen aktiviteetti ei voinut muodostua tieteelliseksi. (Brotherus 1924c ja vrt. Palonen 1980, s. 92-102.)
Valtiomiesten kykytekijänä ”valtiotaito” oli kiinnittynyt Brotherukselle laajemminkin tyypilliseen puolue- ja intressipiirien erityispyrkimykset ylittävään ”valtiolliseen tarkoituspohdiskeluun”. Brotherus näki puolueet ja ideologisen ryhmityksen usein hyvin doktrinäärisenä. Samoin hän tarkasteli valtionäkökulmasta poliittisen kehityksen kypsyystekijöitä tai puolusti yksilötason poliittista tahdonmuodostusta. Valtio ei jää vain poliittisten voimien instrumentiksi, vaan se osaltaan kantaa yleistä etua. Näin valtio saa poliittisen subjektin ominaisuuksia, vaikka yleisemmällä tasolla poliittiset subjektit muodostuvatkin yksilöistä, kuten juuri valtion ”valtiomiehistä”. Tällaisen käsityksen aatteellista yhteyttä liberaaliseen oikeusvaltioajatteluun onkin syystä korostettu: ”Eduskunnan” tuli ”demokraattisessa maassa, ennen kaikkea osata hallita”. Esimerkiksi yliopiston rehtorina hän halusikin nostaa poliittisen kulttuurin tasoa ja huolehtia siitä, ettei paluuta 1920-luvun vähemmistöparlamentarismiin ja järjestelmän kriisiaikoihin enää olisi. Tämä huoli poliittisen valtakulttuurin toimivuudesta ei jää yksipuolisen ohjelmalliseksi vaan hän edustaa liberaalia ideaalia, jonkinlaista tasapainoa demokraattisessa valtiossakonstituoidun yleisen edun ja yksilöiden luovuttamattomien oikeuksien välillä. Tällaisen dualismin individualistiset tekijät tulevat esiin esimerkiksi henkilöperustaisen edustuksellisuuden puolustamisessa itsetarkoituksellista puoluepolitiikkaa ja aatteellisuutta vastaan. Samalla Brotheruksen historiakäsitykselle oli laajemminkin ominaista ajatus hallitsijoiden ja hallittavien dualismista ja sen jatkuvuudesta. Tämä näkyi myös tieteellisten tarkastelujen vaikeuksissa välittää tai siirtyä politiikan yksilötasoisista subjekteista valtion tasolle. Paljaimmillaan tämä esittäytyi kyynisen realistisessa ajatuksessa, että vain ajoittaiset ”vaalit auttoivat ihmisiä ylittämään pysyväisen roolinsa vallan objekteina”. (Brotherus 1924c, 1939, 1944, 1946 ja 1947; Palonen 1980, s. 92-98 ja Paakkunainen 1985.)
Suomalainen valtio-oppi ei suinkaan ponnistanut liikkeelle yhtenäisenä oppijärjestelmänä. Jo 1920-luvun puolivälissä tuore professori Brotherus hankkiutui tiukkaan arvovaltakiistaan tohtori Yrjö Ruudun kanssa tämän hakiessa valtio-opin dosentuuria. Ruudun valtioteorian juuret olivat energetiikassa, sosiologiassa ja 1800-lukulaisessa evoluutiouskoisessa rationalismissa. Brotherus ei uuskantilaisesti värittyneessä Allgemeine Staatslehre -traditiossaan kyennyt tai halunnut ymmärtää Ruudun sosiologisen kehitysobjektivismin sisältämää normatiivisuutta (ks. erit. Ruuth 1922a ja 1924a sekä vrt. Palonen 1983, s. 115-120). Nämä keskeiset maan valtio-opin muotoilijat puhuivat systemaattisesti ”toistensa ohi” ja uusivat kiistansa eri vaiheissa aina 1940-luvulle saakka. Heitä pidettiinkin suomalaisen valtio-opin ”kissana ja koirana”.
Teksti on ilmestynyt aikaisemmin kokoelmassa Valtio-oppi tieteenä: Puheenvuoroja suomalaisen valtio-opin muotoutumisesta. (toim. Kari Paakkunainen) Helsingin yliopiston valtio-opin laitos. Opetusmonisteet 19, 1986.
Lähteet
Ahtiainen, Pekka (1982): Historiallisen yhdistyksen ensimmäinen neljännesvuosisata. Historian pro gradu. Helsingin yliopisto.
Anckar, Dag (1976): Samhälle, rätt och politik. Statsvetenskapliga fakultetet vid Åbo Akademi. Forskning-lärarestudentliv. Åbo.
Brotherus, K.R. (1903): Muutama sana individualistisesta ja kollektiivisesta historiankirjoituksesta. HAIK.
Brotherus, K.R. (1905): Immanuel Kants Philosophie der Geschichte. Helsinki.
Brotherus, K.R. (1924a): Valtio-opin suhde muihin tieteisiin. HAIK.
Brotherus, K.R. (1924b): Valtiotieteet. Valtiotieteiden käsikirja IV. Helsinki.
Brotherus, K.R. (1924c): Valtiotaito. Valtiotieteiden käsikirja IV. Helsinki.
Brotherus, K.R. (1927): Muutamia piirteitä n.s. vapausaatteiden historiasta. HAIK.
Brotherus, K.R. (1940a): Vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys. Valvoja-Aika 1940.
Brotherus, K.R. (1940b): Kysymys tasavallan presidentin hajoitusvallan tehostamisesta Ranskassa. Lakimies.
Brotherus, K.R. (1940c): Metafyysillisiä piirteitä historiallisessa ja poliittisessa ajattelussa. HAIK.
Brotherus, K.R. (1944): Muutamia havaintoja puolueoloista eduskunnassa. Valtiotieteellisen yhdistyksen vuosikirja 1944.
Brotherus, K.R. (1946): Reunamuistutuksia keskusteluun demokratiasta. Valtiotieteellisen yhdistyksen vuosikirja 1945-46.
Brotherus, K.R. (1947): J.J. Rousseau demokratian filosofina. Valtiotieteellisen yhdistyksen vuosikirja 1947.
Jellinek, Georg (1920): Allgemeine Staatslehre. Berlin.
Paakkunainen, Kari (1985): Demokratia, tiede, kansanvalistus. Helsinki.
Palonen, Kari (1980): Politiikan ja valtion käsitteiden kriiseistä suomalaisen valtio-opin historiassa. Tieteenalan perusteiden ja itseymmärryksen muuntumisen tulkintaa erityisesti suhteessa Allgemeine Staatslehre -traditioon. Jyväskylän yliopiston valtio-opin laitoksen julkaisuja No 39/1980.
Palonen, Kari (1983): Yleisen valtio-opin perustaminen Helsingin yliopistoon. Kokoelmassa Valtio ja yhteiskunta (toim. Nousiainen – Anckar). Juva.
Rehtorin puheet lukuvuoden avajaisissa vuosina 1923-37. Helsinki 1937.
Ruuth, Yrjö Oskar (1922a): Kansakunta. Poliittinen tutkimus. Helsinki.
Ruuth, Yrjö Oskar (1924a): Kehitys ja edistys valtiollisina kysymyksinä. Vertaileva esitys edistysteorioiden suhteesta valtiotaitoon ja valtiolliseen toimintaan. Helsinki.