Sami Sihvo, väitöstutkija, Turun yliopisto
Turun valtio-opin oppiaine täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Oppiaineen historia on vivahteikas, aina perustamisen ajan minimikoon laitoksen taistelusta viimeaikaisiin oppiaineyhdistämisiin ja hallinnollisiin myllerryksiin. Laitoksen – ja vuodesta 2010 eteenpäin siis oppiaineen – koko on kasvanut huomattavasti: vuonna 1961 laitoksessa toimi professori Jaakko Nousiaisen lisäksi vain yksi assistentti, kun taas vuonna 2021 oppiaineessa on kolme professoria (yhden täyttö on kirjoitusajankohtana kesken), kaksi yliopistonlehtoria, kolme yliopisto-opettajaa, yksi postdoc -tutkija ja kolme tohtorikoulutettavaa. Tämän lisäksi väkeä työskentelee viidessä eri projektissa ja apurahatutkijoina. Kaiken kaikkiaan valtio-oppiin kuuluu syksyllä 2021 siis noin kolmekymmentä henkilöä. Kuusikymmentä vuotta sitten toimitiloina nykyisen Publicumin sijaan toimivat vain yksi toimistohuone ja seminaarikirjaston huone yliopiston päärakennuksessa. Seuraaviin sivuihin on tiivistetty koko Turun valtio-opin historia (erittäin) lyhyesti. Laajempina katsauksina toimivat Nousiaisen Turun yliopiston valtio-opin neljä vuosikymmentä 1961–2001 ja Sami Sihvon Turun yliopiston valtio-oppi 2001–2021.
Valtio-opin laitosta pyrittiin saamaan Turkuun jo usein ennen 1960-lukua. Idea on itse asiassa selkeästi vanhempaa perua, sillä jo vuoden 1940 talousarvioehdotuksessa mainitaan valtio-opin professorinviran perustamisesta. Toinen maailmansota kuitenkin sotki suunnitelmat, ja idea laitoksen perustamisesta nousi uudelleen vasta 1950-luvulla, kun yliopisto astui ”uudelleen perustamisen vaiheeseen”. Nousiaisen piskuiseksi kutsuma pieni valtio-opin laitos aloitti toimintansa 13.4.1961 yhden professorin voimin ja se toimi aluksi osana humanistista tiedekuntaa, sillä yhteiskuntatieteellinen tiedekunta perustettiin vasta vuonna 1967. Oppiaineen silloinen nimi – yleinen valtio-oppi – otettiin suoraan saksan kielen sanasta allgemeine Staatslehre, tosin sana ”yleinen” tiputettiin nimestä jo muutaman vuoden kuluttua. Laitos sijaitsi aluksi siis yliopiston päärakennuksessa, mutta muutti vuonna 1966 Kauppatorin reunalle remontoituun vanhaan suureen yksityisasuntoon Aurakatu 14:ään.
1960-luku oli yliopiston näkökulmasta kehityksen ja kasvun kautta. Valtio-oppiin luotiin loppujen lopuksi kolme linjaa: yleinen, hallinto-opin ja kansainvälisen politiikan linjat. Samalla haluttiin vahvistaa vähäisiä henkilöstöresursseja luomalla tarkemmin määrittelemätön apulaisprofessorin virka. Vuonna 1971 mukaan saatiin jo yliassistentin virka ja kolme vuotta myöhemmin myös uusi assistentin toimi. Kymmenessä vuodessa laitokselle syntyikin näin tutkija- ja opettajayhteisö, joka oli yksi tiedekunnan vireimpiä. Kuitenkin muutamaa vuotta myöhemmin alkanut öljykriisi katkaisi laajenemiskehityksen jopa kahdeksi vuosikymmeneksi, jolloin henkilökunnan määrä pysyi lähes samana. Muutoksia tapahtui lähinnä nimikkeissä laitoksen sisällä: vuonna 1981 apulaisprofessorina toimineen Onni Rantalan tilalle tulleen Voitto Helanderin apulaisprofessuuri muuttui valtakunnallisen uudistuksen myötä professuuriksi vuonna 1998. Helanderista tuli siis valtio-opin järjestyksessä kolmas professori. Samaisessa uudistuksessa myös yksi kolmesta assistentuurista nostettiin yliassistentin viraksi. Kahdeksankymmentäluvulla tapahtui Nousiaisen mukaan myös omanlainen laitoksen yhteisön professionalisoituminen ja ”vakavoituminen”, kun jo varttuneet tutkijat suuntautuivat kukin omille ongelma-alueilleen.
Merkittävää 1960-luvun opiskelijaliikehdinnän vanhakantaiseen yliopiston hallintomalliin aikaansaamissa muutoksissa oli se, että se osui yhteen yliopiston valtiollistamisratkaisujen kanssa. Vuonna 1974 yliopisto muutettiin valtionyliopistoksi – se tuli nyt kiinteästi kytketyksi opetus- ja tutkimusjärjestelmän uudistamisen valtakunnallisin hankkeisiin. Osana opiskelijaliikehdintää perustettiin myös laitosneuvostoja opiskelijoiden osallistamisen mahdollistamiseksi, ja Nousiainen johtikin laitosneuvostojen perustamista ehdottanutta toimikuntaa. Opiskelijaradikalismi ei kuitenkaan kärjistynyt valtio-opin kohdalla pahasti missään kohtaa. Hallinnolliset myllerrykset jatkuivat kuitenkin tämän jälkeen tiuhaan: opetusministeriöstä esitettiin vuoden 1974 lopulla ”vastaansanomaton vaatimus” suurista aineryhmälaitoksista, ja tämä tarkoitti valtio-opin, sosiologian ja poliittisen historian pusertamista yhteen laitokseen. Nimeksi valikoitui Politiikan tutkimuksen ja sosiologian laitos. Hallintomallia ei koskaan koettu tarkoituksenmukaiseksi, tosin sen purkamista saatiin odottaa vuoteen 1991, jolloin muutaman vuoden siirtymän jälkeen palattiin takaisin kodikkaaseen oppiainelaitokseen.
Laajenemiskehityksen pysähtyneisyyteen toi hieman helpotusta kuitenkin Hannu Nurmen nimittäminen vuonna 1976 yhteiskuntatieteen metodologian apulaisprofessorin virkaan, sillä hän saattoi näin ollen antaa kipeästi kaivattua tukea valtio-opin teoria- ja metodiopetukselle ja tutkimukselle. Hän nousi 1990-luvun puolivälissä professoriksi, kun Nousiainen jäi eläkkeelle vuonna 1993 – kolmekymmentä vuotta palvelleena. Kahta vuotta aiemmin saatu uusi kansainväliseen politiikkaan suuntautunut professuuri oli myös täytetty, ja virkaan oli valittu Harto Hakovirta. Oppiainetta ei haluttu päästää pirstoutumaan, joten professuurin tarkka nimike oli ”valtio-opin, erityisesti kansainvälisen politiikan virka”. Nousiainen katsoi, että virkanimikkeen saamisessa painoi varmasti valtio-opin hyvä maine yliopistoyhteisössä, ja laitos olikin tunnustettu yhdeksi yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan painopistealueeksi. Vielä samaan lyhyeen aikaikkunaan saatiin EU:n tukema määräaikainen Jean Monnet -professuuri, joka sijoitettiin hallinnollisesti valtio-opin laitokseen. Näin ollen 1990-tultaessa laitos oli suomalaisissa oloissa varsin vahva opetus- ja tutkimusyksikkö. Toimintatilat olivat tässä välissä vaihtuneet jopa kahdesti. Aurakadulta oli muutettu vuonna 1976 Kasarmialueelle puurakennukseen n:o 24, mutta rakennus oli lähes purkukunnossa rottien ja hiirien vilistessä rakennuksessa, vessanpönttöjen jäätyessä ja sisälämpötilan laskiessa talvisaikaan pahimmillaan vain kuuteen asteeseen. Oppiaine pääsi muuttamaan vuonna 1989 Tuomaanpuistosta vapautuneeseen entiseen 1880-luvulla rakennettuun kasarmirakennukseen, joka oli remontoitu upean näköiseksi. Puisto oli rauhallinen, ja siellä saattoi työn lomassa kevätaamuisin kuulla satakielen laulavan.
Yhdeksänkymmentäluvun laman myötä oli kiristettävä vyötä toimintojen supistuessa, ja lähemmäs 2000-lukua siirryttäessä myös ulkopuolisen rahoituksen painoarvo alkoi kasvaa. Jo aiemmin mainittujen professorivaihdosten lisäksi 2001 remmiin astui Matti Wiberg, joka tuli Helanderin tilalle tämän siirryttyä Åbo Akademiin. Vuonna 2003 Turun valtio-oppi sai huomattavaa näkyvyyttä, kun Nurmi nimitettiin vuosiksi 2003–2008 akatemiaprofessoriksi ja kun tästä suoraan jatkaen laitoksen yhteyteen perustettiin huippuyksikkö, julkisen valinnan tutkimuskeskus eli Public Choice Research Centre. Keskus jatkaa toimintaansa edelleen, tosin sulautettuna Åbo Akademin kanssa yhteistyötä tekevään Finnish Centre for Democracy -yksikköön. Samaan aikaan Nurmen akatemiaprofessuurin kanssa edellä mainittu Jean Monnet -professuuri muutettiin Jean Monnet Centre of Excellence -keskukseksi, jonka rahoitus oli tosin osittain pois valtio-opilta. Keskus toimi vuoteen 2007 asti. Hieman samoihin aikoihin aloitettiin myös Euroopan tason tutkintouudistus, ns. Bolognan prosessi, jonka myötä kandidaatti- ja maisteritutkinnot erotettiin toisistaan selkeämmin ja käytänteitä yhtenäistettiin eurooppalaisen standardin mukaisiksi. Ennenhän valtio-opin tutkinto oli tähdännyt käytännössä aina suoraan maisteritutkintoon, mutta nyt myös kandidaatintutkinto ja sen ohella kandityö nostivat painoarvoaan selkeästi.
2010-luvun murrokseen sijoittui kaksi suurempaa hallinnollista myllerrystä: uusi yliopistolaki, jota vastustettiin ankarasti sen ”hyödyllisyyttä” painottavan retoriikan ja perinteisen sivistyksen sivuuttavien tavoitteiden takia, sekä poliittisen historian ja valtio-opin laitosyhdistäminen, jonka jälkeen oppiaineet muodostivat Politiikan tutkimuksen laitoksen. Vaikka laitosyhdistämistä vastustettiin molempien oppiaineiden toimesta – sillä esimerkiksi perusopintojen yhdistämisestä ei nähty olevan suurtakaan hyötyä – vietiin integrointi vielä pidemmälle. Vuodesta 2015 eteenpäin oppiaineet ovat nimittäin muodostaneet yhteisen hakukohteen yhteisen pääsykokeen muodossa, ja opiskelijat valitsevat pääaineensa ensimmäisen vuoden kuluessa. Vuonna 2016 myös filosofia liitettiin pakettiin mukaan, ja siitä pitäen laitos on kantanut nykyistä nimeään Filosofian, poliittisen historian ja valtio-opin laitos. Filosofia ei kuitenkaan tullut mukaan yhteiseen hakukohteeseen, vaan on pysynyt tässä suhteessa selkeästi erillään. Uusi yliopistolaki myös muutti henkilökunnan tittelit: assistenteista tuli yliopisto-opettajia, ja yliassistenteista yliopistolehtoreita.
Hakovirta ja Nurmi jäivät eläkkeelle vuosina 2010 ja 2012, ja heidän tilalleen professoreiksi nimitettiin kansainvälisen politiikan puolelle Henri Vogt ja poliittisten järjestelmien puolelle Maija Setälä. Molemmat ovat talossa professoreina edelleen. ”Talo” toisaalta muutti osoitettaan vuonna 2015, kun erittäin sisäilmaongelmaisesta ja joillekin henkilökunnan jäsenille jopa kroonisia oireita aiheuttaneesta Tuomaanpuiston puutalosta siirryttiin Publicumin moderneihin tiloihin. Vaikka tilat ovat puistorakennukseen nähden laitosmaisemmat, ovat kaikki yhteiskuntatieteilijät nyt saman katon alla. Wiberg jäi puolestaan eläkkeelle keväällä 2020 – hänen professuurinsa täyttö on edelleen kesken, ja pestiä hoitaa Mikael Mattlin. Vuosikymmenen loppupuoli kului maan hallituksen leikkauslistoihin sopeutuessa ja tietysti pandemian kurimuksen torjunnassa. Oppiaineessa toteutettiinkin ennennäkemättömällä tahdilla siirto täysdigitalisuuteen, kun opetus jouduttiin siirtämään etäyhteyksien päähän käytännössä yhdessä yössä. Pandemian ollessa Suomessa kirjoitusajankohtana hieman hiipumaan päin voi jälkikäteen todeta, että kokonaisuudessaan pandemiasta selvittiin suhteellisen hyvin. Kuitenkin niin henkilökunnan kuin opiskelijoidenkin yhteishenki on ollut aina mainio, ja monet ovatkin palanneet töihin fyysisesti heti sen ollessa mahdollista.
Turun valtio-oppi on aina ollut tiedekuntansa suosituimpien oppiaineiden joukossa, ja oppiaineessa opiskeleekin runsaasti sivuaineopiskelijoita. Se on ollut myös tuottelias yksikkö niin tutkimuksen kuin opetuksen saralla. Esimerkiksi vuosina 1991–1994 valtio-oppi tuotti enemmän opintoviikkoja kuin mikään muu yhteiskuntatieteiden laitos. Samalla Turusta on valmistunut monia nykyään muissa yliopistoissa vaikuttavia tutkijoita ja professoreja. Asiantuntijuutta on käytetty myös yliopiston ulkopuolella: esimerkiksi Nousiaisella oli pysyvä asiantuntijarooli vuoden 2000 perustuslain valmistelutyössä ja Setälä on ollut mukana perustuslain tarkastuskomiteassa vuosina 2008–2010. Suhteet muihin suomalaisiin yliopistoihin ovat myös olleet lämpimät. Erityisen positiivisena asiana voi näiden lisäksi mainita sen, miten laajaa kansainvälistä toimintaa oppiaineella on ollut, ennen kaikkea sen kokoonsa nähden. Ovathan esimerkiksi oppiaineen molemmat nykyiset professorit valmistuneet brittiläisistä huippuyliopistoista.
Pienten oppiaineiden kohdalla on selvää, että professorien tutkimusintressit ohjaavat läheisesti oppiaineen tutkimusprofiilia. Tästä huolimatta minkäänlaisia suuria linjamuutoksia tai katkoksia ei Turussa olla suuremmin nähty. Oppiaineen tutkimusprofiilia voisikin luonnehtia edelleen Nousiaiselta periytyvänä institutionaalisena tutkimusotteena, jota monet nykyisetkin tutkimushankkeet jossain määrin edustavat. Yliopistojen väliset jakolinjat ovat kuitenkin myös aikojen saatossa laimentuneet, eikä olekaan selvää, onko ”Turun” tai vaikkapa ”Jyväskylän” koulukunnista enää edes mielekästä puhua. Helander kirjoitti runsaasti oppikirjoja ja popularisoi ennen kaikkea poliittisen järjestelmän kysymyksistä, kun taas Hakovirta piti yllä kansainvälisten suhteiden tutkimuksen filosofian ja ulkopolitiikan teorian tutkimusta. Nurmea voi puolestaan pitää jonkinasteisen rationalistisen otteen ylläpitäjänä. Wiberg oli aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija ja erikoistunut poliittisen legitimiteetin ongelmiin, kun taas Vogt on tuonut eurooppatutkimusta ja samalla myös jatkanut Hakovirran metateoreettisen pohdinnan otetta. Setälä on profiloitunut demokratian kysymyksiin ja johtaakin tällä hetkellä oppiaineen suurinta hanketta, PALO-projektia.
Positiiviseen nuottiin lopettaen on mielekästä todeta, että Turun valtio-opin tutkimuskentän relevanssi ja mielenkiinto sekä monipuolisuus eivät ole katoamassa mihinkään. Viime vuosien pandemia on osoittanut yhteiskunnan, demokratian, instituutioiden, poliittisen pelin ja tämän rajojen ymmärtämisen tärkeyden. Oppiaineella on siis kaikki eväät jatkaa laadukasta ja merkittävää tutkimuksen tekoa. Uhkana voi pitää esimerkiksi rahoituksen tilannetta, mutta sen hakemisessa oppiaine on pärjännyt aina erityisen hyvin. Lahjakas opiskelijoiden kirjo ja panostukset opetuksen laadun kehittämiseen takaavat osaajien virran myös tulevaisuudessa.