K. R. Brotherus
Esitelmä, pidetty Helsingin Yliopistossa 15 p:nä lokakuuta 1924 tekijän astuessa yleisen valtio-opin professorin virkaan.
Kun valtio-oppi on yliopistossamme uusi aine, olen katsonut syytä olevan tässä tilaisuudessa muutamalla sanalla kosketella sen tarkoitusta ja suhdetta eräisiin muihin sitä lähellä oleviin tieteisiin.
Tässä tarkoituksessa voimme ensin tehdä kysymyksen: Mitä tai minkälaatuista tietotarvetta valtio-oppi pyrkii tyydyttämään? Tämän tieteen läheinen suhde politiikkaan on nim. toisinaan antanut aihetta siihen käsitykseen, että se olisi olemukseltaan n.s. normatiivinen tiede, s.o. että sen varsinaisena tehtävänä olisi sellaisten normien eli sääntöjen osoittaminen, joita valtiomiesten olisi noudatettava käytännöllisessä valtiollisessa toiminnassaan.
Kieltämättä käytännöllinen valtiomies tarvitseekin tieteen apua. Hänen on perin tarpeellista varustautua riittävillä tiedoilla valtiollisesta elämästä; hänen täytyy tuntea valtion ulkonainen rakenne, ainakin sen aikakauden historia, jolloin hän itse toimii, yhteiskunnassa vallitsevia vastakohtia ja intressejä, taloudellisia seikkoja, kansainvälisiä suhteita y. m. Kaikki tämä muodostaa valtiomiehelle samantapaisen edellytyksen, kuin ovat esim. värien tuntemus ja perspektiivioppi maalaustaiteilijalle. Tässä merkityksessä voidaan sanoa valtio-opillisenkin tutkimuksen palvelevan elämää. Se ei ole tiede vain ”tieteen vuoksi», vaan tiede, jota ”tarvitaan”.
Mutta tästä on pitkä askel valtio-opin käsittämiseen normatiiviseksi tieteeksi sanan äskenmainitussa merkityksessä. Voidaanpa syystä epäillä, onko politiikka eli valtiotaito lainkaan tieteellisin keinoin opittavissa.
Kysymys normatiivisen valtio-opin mahdollisuudesta kohdistuu ennen kaikkea siihen, voidaanko tieteen avulla määrätä ensiksikin, mitkä päämäärät kulloinkin vastaavat valtion todellista etua, sekä toiseksi, mitkä keinot parhaiten johtavat näiden päämäärien toteuttamiseen.
Mitä ensiksikin valtiollisiin päämääriin tulee, ovat ne kieltämättä riippuvat sellaisestakin ”arvostelusta”, johon tieteen mitat eivät ulotu. On kyllä olemassa erilaisia puoluedoktriineja, liberaalisia, klerikaalisia, sosialistisia y.m. ohjelmia, jotka ovat ”opittavissa” ja joiden kannalta katsoen valtiomiesten pyrkimykset epäilemättä voivat saada jonkinlaisen ”ulkokohtaisuuden”. Mutta todellinen valtiomies on tuskin milloinkaan osoittanut etevyyttään uskollisesti noudattamalla puoluedoktriinien vaatimuksia, ja perästäpäin häneen kohdistunut arvostelu on aina ollut riippuva siitä, minkä valtiollisen maailmankatsomuksen pohjalta se on annettu. Lisäksi tulee, että valtiomies korkeintaan vain toisella jalallaan seisoo tällaisten yleisten probleemien edessä. Hänelle valtiolliset päämäärät ennen kaikkea ovat sidotut määrättyyn valtioon. määrättyyn ajankohtaan ja määrättyyn tilanteeseen. ja tämän täytyy tuottaa jokaiselle normatiiviselle valtio-opille suuria, etten sanoisi voittamattomia vaikeuksia.
Paljon paremmin ei ole laita niiden keinojen, joita valtiomiesten on käytettävä tarkoitusperiensä toteuttamiseksi. Vaikka kuinkakin suuressa määrin hallitsisimme valtiollisessa elämässä vaikuttavia psykologisia, taloudellisia, maantieteellisiä y.m. tekijöitä, ei tieteellisin keinoin ole mahdollista siten arvioida valtiollisten tekojen taikka tekemättä jättämisten seurauksia, ettei jäisi runsaasti tilaa yllätyksille ja erehdyksille. Hyviä neuvoja on kyllä valtiomiehille annettu, josta klassillisen esimerkin tarjoaa m.m. Machiavellin kuuluisa ”Ruhtinas”. Mutta mitään taktillisten ohjeiden kokoelmaa, joka kelpaisi käsikirjaksi ja olisi riippumaton puoluenäkökohdista, ei ole eikä saata olla. Onko valtiomiehen esim. käytettävä voimakeinoja tarkoitustensa saavuttamiseksi, vai tuottaako sovittelevaisuus parempia tuloksia, se on asia, jonka henkilökohtaisesta vastaamisesta valtiomies ei saata vapautua. Suurimmat valtiomiehet ovatkin usein yllättäneet aikalaisiansa toimimalla täysin vastoin käypiä doktriineja. Ajatelkaamme esim. Bismarckin mahtavata haahmoa; silloin selviää, kuinka politiikka tämän sanan varsinaisessa merkityksessä on yksilön luovasta nerosta riippuva, ei sovellettua tiedettä.
Valtio-opin oma välitön probleemi ei nähdäkseni täten ole, miten valtiota taidolla on hallittava, vaan ainoastaan, niitä valtio tosiasiallisesti on ja niitä valtiollinen elämä tosiasiallisesti sisältää.
Mutta, valtio-oppi ei ole ainoa tiede, jonka esineenä on valtio. Muiden tieteiden joukossa, joilla on sama esine, on varsinkin kaksi, jotka osaksi läheisestikin rajoittuvat valtio-oppiin. Tarkoitan toiselta puolen valtio-oikeutta, toiselta puolen poliittista historiaa.
Kun on kysymys tieteiden rajoista ja vallankin niiden tieteiden, jotka koskevat ihmistä, inhimillistä yhdyselämää sekä inhimillisiä pyrkimyksiä ja arvoja, on tosin muistettava, että nämä yhdessä muodostavat kokonaisuuden. Siitä syystä on usein vaikea pelkän määritelmän avulla, olkoonpa, että tämä on saavuttanut enemmän taikka vähemmän yleisen hyväksymisen, päättää, mikä on määrätyn erikoistieteen alaan kuuluvaa, mikä ei. Jyrkkä kiinnipitäminen määritelmästä voi helposti johtaa pintapuoliseen doktrinarismiin, tieteiden sisällisen yhtenäisyyden käsittämättömyyteen. Mutta tästä huolimatta tietysti jokainen tiede, joka tahtoo itsenäisenä esiintyä, tarvitsee kiinnekohtia, jotka ovat sille ominaiset. Ellei olisi mitään, joka erottaisi kahta tiedettä toisistaan, niin nämä ilman muuta sulautuisivat yhteen. ja ellei erottavana momenttina ole itse objekti, se ilmiö, joka on tutkimuksen esineenä, täytyy sen perustu a siihen näkökulmaan, jolta itsekukin ainettansa käsittelee.
Näin on myöskin laita valtio-opin ja valtio-oikeuden. Molemmat kohdistuvat valtioon, mutta sinä, mikä ne erottaa toisistaan, ovat ne näkökulmat, joiden valossa ne ainettansa käsittelevät.
Ei olekaan vaikea nähdä, mikä tässä tapauksessa muodostaa eron. Meillä on toiselta puolen se, mikä on todellista, se mikä valtiollisessa elämässä muodostaa sen materialisen sisällön, toiselta puolen oikeusjärjestys, valtion toimintaa koskevat oikeussäännöt.
Nämä oikeussäännöt muodostavat tai niiden täytyy edellyttää muodostavan niin sanoakseni umpinaisen, sisällisesti eheän järjestelmän, jonka tutkiminen kuuluu oikeustieteelle oikeudellista eli juridista tutkimusmenetelmää noudattamalla. Mutta pitemmälle oikeustiede ei voi mennä. Sille on pohjaltaan yhdentekevää, mitkä tekijät ja pyrkimykset tosiasiallisesti vaikuttavat valtiollisessa elämässä. Niinpä tekijät sellaiset kuin eri kansallisuudet ja niiden valtiolliset pyrkimykset, yhteiskuntaluokat, puolueet ja puolueihanteet ovat oikeustieteelle sinänsä tuntemattomat tai tulevat kysymykseen ainoastaan. mikäli oikeussäännöt, kuten valtio- ja kansainvälisen oikeuden viimeaikaisessa kehityksessä jossain määrin on tapahtunut itse ovat niitä tunnustaneet. Missä oikeustiede täten päättyy, siinä valtio-opin probleemit alkavat.
Täten valtio-oikeuden ja valtio-opin yleiset näkökulmat eroavat toisistaan. Selvästi tämä käy ilmi silloinkin, kun tutkimuksen esine näyttää miltei yhteiseltä. Molempien tehtävänä on esim. tutkia valtiosääntöjä. Myöskin valtio-oikeus tai paremmin sanoen valtiosääntöoikeus tuntee esim. käsitteen tasavalta, ja sen asiana on selvitellä valtion päämiehen, hallituksen ja kansaneduskunnan oikeuksia ja velvollisuuksia, yleensä valtion elimien suhdetta toisiinsa, kansalaisten oikeuksia y.m. Mutta se ei voi vastata kysymykseen, niille ulkonaisille ja sisällisille edellytyksille tasavaltalainen hallitusmuoto on rakentunut, mitkä pyrkimykset ja ihanteet siitä ovat saaneet ilmauksensa tai mitkä materiaaliset intressit ovat saaneet ilmauksensa siitä tavasta, jolla tasavallassa valtion eri elimien suhde toisiinsa on järjestetty. Tällaiset kysymykset voivat esiintyä ainoastaan tieteelle, joka valtiossa näkee muuta kuin oikeusjärjestyksen, s. o. tieteelle, joka ei kohdistu oikeussääntöihin, vaan siihen, mikä valtiossa on tosiasiallista.
Ja kuitenkin molemmat puheenaolevat tieteet samalla tukevat toisiansa.
Oikeussäännötkin loppujen lopuksi ovat elämää varten, eivätkä niissä tapahtuneet muutokset, kuten esim. vallankumouksen tosiasia todistaa, aina saa selitystänsä toisista oikeusperusteista. Todellisuuden vaatimukset ovat aina määränneet niiden sisällön. Pelkkä tosiasiallisuus voi usein pyrkiä oikeudelliseen asemaan. Tunnettuahan on, kuinka esim. Englannin valtioelämässä tapa on muodostunut yhtä tukevaksi oikeussäännöksi kuin kirjoitettu laki. ja varsinkin kansainvälisen oikeuden alalta tiedämme, kuinka helposti tosiasiallinen valtasuhde tai n.s. fait accompli saa oikeudellisenkin tunnustuksen. Toiselta puolen oikeussäännöt eivät ole valtio-opille yhdentekevät. Voimassaolevalla oikeusjärjestyksellä on nim., jos niin saan sanoa, faktillinenkin puolensa. Valtion oikeudellisella rakenteella on tosiasiallinen vaikutuksensa valtion elämään, eikä valtio-oppi sentähden milloinkaan voi tulla toimeen ottamatta sitäkin huomioonsa. Voimassaolevasta oikeusjärjestyksestä käy ilmi, miten inhimillinen yhdyselämä ulkonaisesti on järjestetty, ja valtiosääntöjen kehityshistoria osoittaa, mitkä aatteet ja pyrkimykset kulloinkin ovat määränneet valtioiden ulkonaisen rakenteen. Elleivät lait oikeussääntöinä ole valtio-opin intressin esineinä, niin sitä suuremmassa määrin lakien henki, I’esprit des lois, kuten Montesquieu aikanaan määritteli tutkimuksensa esineen.
Mutta joka tapauksessa se, mikä on tosiasiallista, ja se, mikä on oikeudellista, muodostavat kukin oman maailmansa. Siitä syystä valtio-oppikaan ei ole juridinen tiede.
Jossain määrin vaikeampi kuin kysymyksessä valtio-opin suhteesta oikeustieteeseen on käsittääkseni ratkaista, niillä tavalla se periaatteellisesti eroaa historiasta, s.o. poliittisesta historiasta. Kumpainenkin käsittelee valtiota, ja sikäli näkökulmakin on yhteinen, että kysymyksessä on valtio tosiasiallisena ilmiönä.
Periaatteelliselta kannalta katsoen ei voida molempien välillä tehdä sitä eroa, että muka valtio-opin asiana olisi tutkia nykyaikaista valtiota, poliittisen historian kohdistuessa menneisyyteen. Sillä poliittinen historia ulottuu tosiasiallisesti nykypäiviin saakka.
Toisinaan on, m.m. myöskin meillä, lausuttu se mielipide, että historia eroaa n.s. yhteiskuntatieteistä sen kautta, että edellinen deskriptiivisesti esittää tosiasiat, sillä välin kuin jälkimäiset ovat selitteleviä tieteitä, jotka hakevat ilmiöiden perusteita. Vastaavalla tavalla saattaisi siten sanoilla ”deskriptiivinen” ja ”selittelevä” erottaa myöskin poliittisen historian ja valtio-opin toisistaan.
Tämä mielipide perustuu kuitenkin historian luonteen väärin-käsittämiseen. Historiantutkijain taholta varmaankin jokainen viittaus siihen suuntaan, että historia olemukseltaan olisi deskriptiivi-nen tiede, tulisi mitä jyrkimmin torjutuksi, ja epäilemättä täydellä syyllä. Pragmaattiset näkökohdat ja geneettinen käsittely ovat jo siksi kauan olleet vallalla kaikessa historiantutkimuksessa, ettei pitäisi olla mahdollista tästä joutua harhaan.
Mutta on olemassa toinen näkökohta, joka periaatteellisesti erottaa poliittisen historian valtio-opista.
Historia tutkii valtiollisessa elämässä aikojen kuluessa tapahtuneita muutoksia, se seuraa toisin sanoen kehitykseni lankaa, valtio-oppi taasen kiinnittää huomionsa siihen, mikä valtioissa ja valtiollisessa elämässä on pysyväistä, olemuksellista.
Muuttuvaisuus ja pysyväisyys ovat tosin kiinteästi toisiinsa liitty viä käsitteitä; toinen ei tule toimeen ilman toista. Sentähden historia ja kaikki yhteiskuntatieteet ovatkin läheisessä yhteydessä toistensa kanssa. Mutta historia. joka tapauksessa kiinteästi elää aikakate- goriassa. Se tuntee tilanteita, jotka seuraavat toisiansa ajassa, sen tehtävänä on selittää, niillä tavalla muutokset ovat tapahtuneet, millä tavalla myöhempi tilanne on syntynyt edelläkäyneestä ja millä tavalla se itse muodostuu, muuttuu, häviää. Tunnetussa historian metodia koskevassa oppikirjassaan, jota monet vuodet on käytetty oppikirjana meidän yliopistossamme, määrittelee Bernheim historian tieteeksi ”von der Entwicklung der Menschen in ihrer Betätigung als soziale Wesen. Tämä määritelmä, kuten muutkin historian olemusta koskevat, on antanut aihetta kritiikkiin, mutta ainakin sana ”Entwicklung”, ”kehitvs”, jolla tässä on pääpaino, pitää paikkansa, jos tällä sanalla emme tarkoita muuta, kuin että historian asiana on tutkia aikojen kuluessa tapahtuneita muutoksia niissä elämän oloissa, jotka ovat sen huomion esineinä.
Mutta, kuten sanottu, me emme voi rajoittua näkemään ainoastaan muutoksia ja vaihteluita. Näiden takana huomaamme myöskin jatkuvasti vaikuttavia tekijöitä ja pysyviä arvoja.
Valtiollisiin oloihin nähden on valtio-opin tehtävänä. selvitellä näitä. Jatkuvasti vaikuttavia tekijöitä, pysyviä valtiollisia tehtäviä ja pyrkimyksiä näemme niin hyvin valtioiden sisällisessä elämässä kuin myöskin kansainvälisissä valtiollisissa suhteissa.
Historiantutkimuksen avulla voidaan esim. todeta, kuinka valtion suhde kirkkoon aikojen kuluessa on ollut perinpohjaisten muutosten alaisena. Askel askeleelta voidaan osoittaa, mitkä muutokset ovat tapahtuneet, muutosten syyt ja seuraukset. Mutta samalla valtion suhde kirkkoon sisältää probleemeja, jotka ovat kaikkien muutosten vläpuolella olevaa, pysyväistä laatua. Me näemme ikäänkuin vastatusten valtiovallan, jonka periaatteessa täytyy vaatia kaikkien jäsentensä alistumista tahtoonsa, sekä kirkon, joka ei voi katsoa saaneensa tehtäviänsä miltään maalliselta vallalta, mutta jumalallisen alkuperänsä ja korkean tarkoituksensa nimessä myöskin asettaa vaatimuksia jäsenilleen, jotka samalla ovat valtion jäseniä. Tässä meillä on konfliktin aihe, joka varsinkin katolilaisissa maissa on johtanut vuosisatoja kestäneisiin ristiriitoihin. Mutta samalla me näemme uskonnollisten intressien taholta asetettavan vaatimuksia valtiolle. Millä tavalla valtio on eri aikoina ja eri maissa itseänsä ja maallisia etujansa suojellut sekä niillä tavalla se toiselta puolen on tyydyttänyt sille asetettuja vaatimuksia, se tulee näkyviin niistä järjestelmistä, joita tällä alalla on noudatettu, jyrkimmästä valtiokirkollisuudesta valtion ja kirkon eroon asti. Valtio-opin tehtävänä on tutkia näitä järjestelmiä, sillä niistä käy ilmi, mitä valtiolta on vaadittu, Mitä se on voinut tehdä sekä niissä sen mahdollisuudet ovat kohdanneet rajansa. Suhteessaan korkeimpiin uskonnollisiin ja siveellisiin arvoihin ja intresseihin valtio seisoo pysyvien probleemien edessä. Mikään määrätty järjestelmä ei sinänsä saata milloinkaan olla ”lopullinen”; mainitut intressit ja arvot vaati- vat pysyvästi, yhä uudestaan ja aina valtiolta kannanottoa.
Uutta kaikkialla me, kuten sanottu, olemme taipuvaiset näkemään pysyviä, valtion ja sen toiminnan luonteesta johtuvia tekijöitä. Joskus tietysti voi tapahtua, että kaikki ikäänkuin käännetään nurin, että koko se perustus, jolle valtio on rakennettu, kaadetaan maahan, että kokonaan uudet arvot valtiollisessa elämässä astuvat ennen tunnustettujen sijaan. Näyttäähän meillä tästä olevan loistava esimerkki itäisen naapurimaamme nykyisistä oloista. Mutta loppujen lopuksi perinpohjaisinkaan vallankumous ei voi kokonaan katkaista siteitä menneisyyteen. Venäjälläkin valtio edelleen hoitaa ja suorittaa tehtäviä, joita sillä ennenkin on ollut. ja mitä siihen erikoislaatuiseen valtiojärjestyksen muotoon tulee, joka siellä bolshevistisen diktatuurin avulla on pantu toimeen, on ollut merkillistä havaita, kuinka alusta alkaen melkein kaikkialla maailmassa on vallinnut se mielipide, ettei tämä voi jäädä pysyväiseksi, vaan että tavalla taikka toisella, ennemmin taikka myöhemmin Venäjänkin täytyy palata jonkinlaisen, sanoisinko porvarillisen valtiojärjestyksen kannalle. Missä tällöin Venäjän oloihin nähden on erehdytty tai erehdytään, ei kuulu tähän, mutta mainitsemani yleinen mielipide ei itse puolestaan ole muuta kuin ilmaus siitä vakaumuksesta, että valtiollisessakin elämässä on vaikuttamassa tekijöitä ja arvoja, jotka pyrkivät oikeuksiinsa ja joita ei ajan pitkään voi loukata. Valtio-opin tehtävänä on tutkia, mitkä nämä valtion olemuksesta johtuvat tekijät ja arvot ovat. historian tehtävänä on ainoastaan selvitellä tapahtuneen kehityksen todellista kulkua.
Myöskin kansainvälisten suhteiden ja valtioiden ulospäin tähtäävän toiminnan alalta on tutkija oikeutettu etsimään pysyviä tekijöitä. Tällä alalla tosin, jos millään, ulkonaiset tapahtumat, historialliset käänteet voivat näyttää väkivaltaisesti kaatavan kumoon ne poliittiset järjestelmät, jotka aikaisemmin ovat olleet vallalla. Tuoreena esimerkkinä siitä ovat maailmansota ja sitä seuranneet rauhanteot. Mutta paljon ei tarvitse tutkia olosuhteita, sellaisina kuin ne ovat muodostuneet jälkeen v:n 1919, havaitaksensa, että vanhat probleemit yhä elävät, joskohta uusissa muodoissa. Europpa on yhä edelleen samojen kansojen kansoittama kuin ennen, niiden elämänehdot ja tarpeet ovat pääasiassa samat kuin aikaisemmin, kansalliset vastakohdat niinikään. Valtiolliset rajat ovat muuttuneet, mutta kansallisuus- ja vähemmistökysymykset, joilla oli niin määräävä merkitys kansainvälisessä politiikassa, etenkin Balkanin niemimaalla ja Itävalta-Unkarissa, eivät ole maanosastamme kadonneet, kenties päinvastoin kärjistyneet. Ne jotka mahdollisesti ovat luulleet, että maailmansota olisi tehnyt kokonaan lopun n.s. tasapainopolitiikasta, sellaisena kuin se aikaisemmin esiintyi, ovat hämmästyksellä huomanneet, että poliittisia ja sotilasliittoja edelleen tehdään Euroopan valtojen kesken. Mahdollisuuksien rajojen ulkopuolella ei edes ole, että ennemmin taikka myöhemmin näemme Euroopan kansat uudestaan jakaantuneina enemmän taikka vähemmän lujasti organiseerattuihin leireihin toisiansa vastaan. On siis selvää, ettemme kansainvälisenkään politiikan alalla voi tyytyä vain historiallisesti selvittämään niitä muutoksia. jotka ovat tapahtuneet; meidän on myöskin koetettava ymmärtää, mikä sinänsä johtuu kansainvälisten suhteiden luonteesta.
Pysyvien tekijöiden etsiminen tällä alalla on varsinkin viime aikoina johtanut m. m. tunnettuihin yrityksiin maantieteellisten näkökohtien mukaisesti valaista valtiollista elämää ja valtioiden suhteita toisiinsa. Friedrich Ratzelin jälkiä kulkien on varsinkin Kjellén koettanut laskea perustuksen tieteelle, joka häneltä on saanut geopolitiikan nimen. Ajatus on sinänsä mitä luonnollisin. Sillä vaikka historialliset tapahtumat voivat kansainvälisissä suhteissa aikaansaada mullistavia muutoksia, on ainakin se maa, jolla kansat asuvat ja elävät, pysyvä. Kun toiselta puolen ihmiset ovat riippuvaiset maastansa, sen ilmanalasta, tuottavaisuudesta ja asemasta muihin maihin verraten, joudutaan helposti yrityksiin m.mi. juuri tässä nähdä tekijöitä, jotka katitta aikojen määräävät myöskin valtiollisten pyrkimysten suunnan.
Olemme täten lyhyesti tulleet seuraavaan tulokseen. Vastakohdaksi oikeustieteelle valtio-oppi esittää valtiota tosiasiallisena ilmiönä, ei oikeussääntöjen järjestelmänä. Vastakohdaksi poliittiselle historialle se etsii valtioelämässä pysyviä tekekijöitä, ei aikojen kuluessa tapahtuneita muutoksia ja kehitystä.
Mutta onko tällä alalla mitään sanan varsinaisessa merkityksessä pysyväistä olemassa?
Meidän on myönnettävä, että valtio-opinkin tarkoitusperät ovat relatiivisia. Kaikki mikä koskee ihmistä ja inhimillistä yhdyselämää on alituisen kehityksen alaista. Valtio itse on materiaalisen sisäl-tönsä sekä tehtäviensä puolesta meidän aikanamme aivan toisenlai-nen järjestö kuin esim. keskiajalla. Valtio-opin tutkijat ovat sentäh-den olleet pakotetut suuressa määrin rajoittamaan tutkimuksensa nimenomaan nykyaikaiseen eli moderniin valtioon. Usein rajoitus menee vieläkin pitemmälle tutkimuksen kohdistuessa määrättyihin valtioihin, määrättyihin institutsioneihin tai määrättyihin poliittisiin kysymyksiin. On sentähden tapana valtio-opissakin erottaa toisistaan kaksi puolta, erikoinen valtio-oppi (saks. spezielle Staatslehre), joka tällä tavoin kohdistuu rajoitettuihin objekteihin, sekä yleinen valtio-oppi (saks. allgemeine Staatslehre), jonka tosin täytyy rakentua ensiksimainitun pohjalle, mutta jonka ihanteena on se, mikä valtiossa ja valtiollisessa elämässä on sanan varsinaisessa merkityksessä olemuksellista ja pysyväistä.
Sanon ihanteena, sillä, kuten jo huomautin, absoluuttisiin käsitteisiin me tällä alalla yhtä vähän kuin muillakaan voimme kohota. Mutta mitä laatua ne yleiset taikka yleisimmät käsitteet ovat, jotka meille saattavat esiintyä ihanteina?
On kaksi tietä, jotka yleisten käsitteiden etsimisessä valtio-opinkin alalla avautuvat tutkijalle. Toinen johtaa hänet n. s. yleispätevien lakien alalle. Hän voi hypoteettisesti lähteä ajatuksesta, että samanlainen lainalaisuus kuin luonnossa ja luonnontieteissä olisi todettavissa myöskin inhimillisessä yhdyselämässä, siis valtiollisessakin elämässä. Lainalaisuuden seuraaminen näyttääkin houkuttelevalta varsinkin meidän aikanamme, jolloin kunnioitus luonnontieteiden saavutuksia kohtaan on niin suuri. Itse asiassa meidän kuitenkin lienee myönnettävä, että tulokset, mitä inhimilliseen yhdyselämään tulee, ovat ainakin toistaiseksi olleet varsin vaatimattomat. N.s. sosiologiset ”lait” eivät sentähden tähänasti ole varsin suurta luottamusta saavuttaneet. Yksinpä yritykset johtaa valtiolliset ilmiöt niin kiinteistä tekijöistä, kuin on luonto tai maantieteellinen ympäristö, eivät ole tuottaneet sanottavia tuloksia, nim. mikäli todella on kysymys ulkokohtaisista laeista, jommoisina osaltansa esiintyivät esim. aikanaan Montesquieun kuuluisat johtopäätökset erilaisten ilmanalojen vaikutuksesta valtiollisiin muodostuksiin.
Tämä onkin luonnollista, sillä kaikki valtiollisetkin muodostukset perustuvat lopulta inhimillisiin pyrkimyksiin ja ihanteihin. Toinen tie yleisten käsitteiden saavuttamiseksi lähteekin tästä tosiasiasta: se on luonteeltaan teleologinen ja sen päämääränä on juuri sellaisten yleisten inhimillisten tarkoitusperien toteaminen, joilla valtioelämässä on pysyvä merkitys.
Itse asiassa tarkoituksenmukaisuus vallitsee kaikissa valtiollisissa ilmiöissä. jokaisella institutsionilla on tarkoituksensa, se on syntynyt jotakin määrättyä tarkoitusta tai tarvetta varten. jokaisella inhimillisellä yhtymällä, korporatsionilla, puolueella on tarkoitusperänsä. Käytännöllinen politiikka noudattaa tarkoitusperiä niin sisään- kuin uloskinpäin. jos tahdomme etsiä pysyviä tekijöitä tai arvoja, on ne niinmuodoin ensi sijassa etsittävä juuri tarkoitusperien maailmasta. Yksinpä n.s. geopoliittisissa aatteissa esiintyvä käsitys ihmissuvun riippuvaisuudesta ulkonaisesta ympäristöstä tai maantieteellisistä seikoista kohdistuu lopulta yleisten tarkoitusperien havaitsemiseen. Maantieteelliset seikat eivät nekään vaikuta valtiolliseen elämään. Luonnonlaeista ei ole kysymys, tai mikäli sellaisista on kysymys, täytyy tulosten, kuten äsken huomautin, jäädä verraten vaatimattomiksi. Geopoliittinenkin synteesi kohdistuu sentähden ensi sijassa siihen, mitenkä ihmiset itse käyttävät hyväksensä niitä arvoja, joita luonto tarjoo. Luonnonrikkaudet tai maantieteellinen asema ovat välikappaleita ihmisten pyrkimyksille.
Valtion olemuksen ymmärtämikseksi onkin ennen kaikkea tarpeellista historiallisen materiaalin pohjalla seivitellä, mitä tarkoitusperiä valtio on palvellut ja palvelee. Korkein kysymys, jonka valtio-oppi tuntee, on sentähden: Mikä on valtion tarkoitus?
Tässä meillä onkin yhtymäkohta kolmannen tieteen kanssa, nim. filosofian. Tietysti on muistettava, että valtio-oppi on tiede, joka koskee valtiota tosiasiallisena, faktillisena ilmiönä. Meidän aikanamme teologiset taikka metafyysilliset otteet eivät tällä alalla ole korkeassa kurssissa. Mutta tarkoitusperien maailmassa erinomaisen vaikeata pitää ihanteet loitolla. Ei tarvitse paljoakaan silmäillä valtio-opillista kirjallisuutta havaitaksensa, kuinka, jos sana sallitaan, subjektiiviset arvostelmat painavat leimansa tunnettujen tiedemiesten esityksiin valtiollisista kysymyksistä, esim. eri hallitusmuodoista ja niiden olemuksesta, monarkiasta ja tasavallasta, tai valtiovallan suhteesta kansallisiin vähemmistöihin, tai valtion ja kirkon suhteista toisiinsa tai valtion suhteesta yksilöön ja hänen itsenäisyyteensä, lyhyesti, melkeinpä kaikista valtio-opin alaan kuuluvista kysymyksistä. Valtio-opin kenties etevimmän esittäjän Georg Jellinekin valtiomääritelmään sisältyy m.m., että valtio on yksilöllisiä, kansallisia ja inhimillisiä yhteisintressejä tyydyttävä kansakunnallinen järjestö, sekä että sen on ne tyydytettävä ”in der Richtung fortschreitender Gesamtentwickelung”. Mutta mitä on ”inhimillistä” ja mikä on kehityksen suunta? Siinä kysymyksiä, jotka lopulta riippuvat itsekunkin eetillisestä, uskonnollisesta ja historianfilosofisesta maailmankatsomuksesta.
Ennenkuin lopetan tahdon vielä muutamalla sanalla palata esitykseni alkukohtaan.
Äsken esittämieni seikkojen valossa saartaa nim. olla jonkun verran helpompaa käsittää myöskin n.s. normatiivisen valtio-opin aatetta. Sillä kun kerran tarkoitusperäisyyden käsitteellä valtio-opissa on määräävä merkitys, voi tästä tosiasiasta näyttää olevan lyhyt askel vaatimukseen, että valtio-opin olisi astuttava käytännöllisen politiikan palvelukseen. Alussa mainitsemillani perusteilla olen omasta puolestani torjunnut tämän vaatimuksen. Mielestäni on pidettävä kiinni siitä, että valtio-oppikin on teoreettinen tiede, ei opastusta valtiotaitoon taikka valtiotaidon oppia. Mutta selvää tietysti on, että kun valtio-opillisen tutkimuksen tarkoituksena on selvittää valtiollisessa elämässä vaikuttavia pysyviä tekijöitä ja arvoja, ei oleviin oloihin tai institutsioneihin kohdistuva kritiikki ole kokonaan vältettävissä. ja yhtä selvää on, ettei kenellekään ihmiselle tällöin ole mahdollista kokonaan vapautua omasta minästään ja omista käsitystavoistaan. Tutkijalle voidaan korkeintaan asettaa se vaatimus, että hän on tästä tietoinen ja että hän mikäli mahdollista koettaa työssänsä pyrkiä vain ulkokohtaisesti päteviin tuloksiin.