Kari Paakkunainen, VTL, yliopisto-opettaja, Helsingin yliopisto
Yrjö Ruudun tässä kokoelmassa julkaistu ohjelmakirjoitus ”Poliittinen tiede ja sen metodi” (1922b) voidaan vallan hyvin lukea juuri Brotheruksen kirjoituksen rinnalla – jolloin heidän teoreettiset kontrastinsa tulevat hyvin esiin. Ruutu esitteli artikkelissaan samana vuonna ilmestyneeseen väitöskirjaansa sisältyneitä politiikka- ja valtiokäsitteitä (1922a). Ruudun valtio-oppia ei voi kuitenkaan ymmärtää vain sen sosiologistisuudesta käsin. Häntä voi ymmärtää paremmin suhteessa ”suomalaisen kansakunnan” rakentamistilanteeseen ja hänen kriittisestä suhteestaan aiempiin yhteiskunnallis-valtiollisiin teorioihin – asetelmasta, joka esittäytyy myös vuoden 1922 ohjelmakirjoituksessa.
Lapsuudestaan asti Ruutu oli kulttuurikodissaan omaksunut toimintamalleja kansakunnan päätöksentekoa varten – aina Yrjö Koskista myöten (Ruutu 1954, s. 22). 1910-luvulla hänestä kehkeytyikin ylioppilaspoliitikko, itsenäisyysmies ja kalterijääkäri koluten myös Spalernajan vankilan. Hänen poliittisesti aloitteellinen toimintaeetoksensa oli varsin yhteiskunnallinen ja nojasi valtiotieteen erityiseen mahdollisuuteen yhteiskuntaelämän suhteiden ja kansakunnan mahdollisuuksien ymmärtämisessä (Ruuth 1913 ja 1919). Vielä tälle Ruudun kehityskaudelle oli ominaista vahvaa ja asiantuntevaa hallitusvaltaa legitimoivat teoreettiset ja poliittiset aloitteet. Mutta jo vuonna 1920 julkaistun ”Uusi Suunta” teoksen opit valtiososialismista osoittivat hänen siirtyneen – Ruudun omin sanoin ilmaistuna – ”Rubiconin ylitse” porvarillisesta leiristä sosialistiseen (Ruuth 1920).
Valtiososialismi merkitsi monissa suhteissa hyvinkin omintakeista kansallisen sosialismin oppia – yhteisyysteoreettista maailmankuvaa, joka torjui sekä pluralismin että monismin perusajatukset. Samoin Ruudun ajatuksilla oli yhteys energeettiseen valtioteoriaan. Alun perin oppi määrittyi ”valtioyhteiskunnallisuutena”, missä valtio esitti kokonaisuusperiaatetta ja yhteiskunta erilaisia subjektiivisia tekijöitä. Valtioon keskitettävillä ”kansallisella työllä, tahdolla ja voimalla” oli mahdollista nostaa kansalaisten elintasoa ja luoda tarvittavat sivistysresurssit. Samalla valtiososialismi yhdistyi sivistyneistön – jonkinlaisen yhteiskunnallisen keskisäädyn – erityisiin objektiivisen tiedon mahdollisuuksiin, energeettisiin tehokkuus- ja suunnitelmallisuusideaaleihin sekä kansalliseen itsenäisyyteen. Korostaessaan valtion merkitystä yhteiskunnallisessa synteesissä hän torjui pluralistisen konsensuksen lisäksi myös yhteiskunnasta nousevan vallankumouksen mahdollisuuden. Ruudun teoria ei jäänyt kuitenkaan pelkäksi etatismiksi – sivistystekijän korostaminen ja viittaukset valtion ja yhteiskunnan ”mutuaaliseen” vuorovaikutukseen ja itsehallinnolliseen ulottuvuuteen sisälsivät tällaisia dialektisia aineksia. (Ruuth 1920, Palonen 1977, Klinge 1972 ja Paakkunainen 1985.)
Ruudun spesifi usko sosiologis-valtiolliseen tietoon ja kansallisen sosialismin konseptio vaikuttivat monipolvisesti ja värikkäinkin muodoin ja episodein suomalaiseen yhteiskunnalliseen ja poliittiseen ajatteluun. Ruudun henkilökohtaiset toimintafoorumit vaihtelivat. 1920-luvun alun kansallista ominaislaatua jalostavasta ylioppilasmaailman ”Grand old Manista” tuli monien kansallista sosialismia johtotähtenään pitävien seurojen kuulu puheenjohtaja. Näiden yhdistysten kehitys oli kuitenkin reaalipoliittisesti hyvin tempoilevaa ja toimintatunnukset jäivät abstrakteiksi. Ruutu liittyikin 1930-luvun lopussa sosialidemokraatteihin ja siirtyi sen ”sota-opposition” kautta sodan jälkeen Sosialistiseen Yhtenäisyyspuolueeseen, osaksi SKDL:oa. (Paakkunainen 1985.)
Omintakeisen sosialistisen aloitteellisuuden lisäksi Ruudun toiminta Yhteiskunnallisen Korkeakoulun – tulevan Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan – organisoijana ja opettajana loi poliittista ja intellektuaalista etäisyyttä maan akateemiseen eliittiin. Monet aikalaiset pitivätkin Ruutua utopistina sekä hänen yhteiskunnallisen ajattelunsa että tiedepolitiikan osalta. Omat varsinaiset professuurinsa Ruutu sai vasta toisen maailmansodan jälkeen. Hän toimi kuitenkin Helsingin yliopiston valtio-opin vt. professorina vuodet 1931-38 Brotheruksen toimiessa rehtorina.
Ruudun valtiososialismilla oli paralleelit ajattelumuotonsa myös hänen valtio-opillisissa käsityksissään ja toimissaan. Pyrkimys ”tieteelliseen politiikkaan” merkitsi poliittisen kulttuurin edistystä ja rationaalisesti argumentoitua politiikkaa. Toisaalta, Ruudun tuotannon perusosa muodostui yleisesityksistä eikä hän juuri keskittynyt konkreettisiin ja syventäviin tieteellisiin projekteihin. (Esim. Ruutu 1932b ja 1938.)
Vuosisadan alkupuolen Allgemeine Staatslehre -tradition yleisjuridisesta keskusteluasetelmasta hän poikkesi radikaalisti juuri sosiologistisen valtiokäsityksen suuntaan – juridiikka ei riittänyt valtiotarkastelussa ja useissa yhteyksissä, kuten kansainvälisen politiikan teoriassaan ja propagoidessaan valtiollisen sosiologian ”edistystä”, hän rakensi esityksiään juuri normatiivisen teorian kritiikin varaan. Ruutu kuitenkin ohitti Allgemeine StaatsIehren melko yliolkaisesti syventymättä sen ristiriitoihin tai kehittämismahdollisuuksiin. Tällainen teoreettinen etäisyys reaalivaltion legitiimisyydestä antoi kuitenkin Ruudulle monentyyppisiä mahdollisuuksia valtio-oppinsa kehittämisessä. Hän kuitenkin menetti osan näitä mahdollisuuksiaan sitoessaan ajatteluaan energeettiseen valtiososialismiin, yhteisyysteoreettisiin ja ”objektiiviset” arvot saaviin ideaaleihin. Näiden tavoitteiden toteuttaminen heijastui reaalivaltioiden tarkasteluun. Yhteiskunnalliset erikoisedut ylittäneessä ja rationaaliset maksiimit oppineessa poliittisessa kulttuurissa oli myös yhtenäinen valtiotahto mahdollinen ja tämä kehitystie näyttäytyi Ruudulle legitiiminä. (Ruuth 1920, 1922a, 1924a ja 1932a, Palonen 1980, s. 104-114 ja Paakkunainen 1985.)
Väitöskirjassaan (1922a) Ruutu eritteli yhteiskunnallisia ryhmiä ja niiden suhdetta poliittiseen kokonaisuuteen, kansakuntaa ”sisäisesti energeettisenä kokonaisuutena” ja ”ulkopoliittisesti energeettisenä yksikkönä”. Väitöskirja pyrki hahmottamaan poliittisia subjekteja – jotka muodostuivat lähinnä ryhmätasolla. Tehtävä merkitsi Ruudulle laajemminkin valtio-opin ydinkysymystä. Väitöskirjoitus sisältää samalla monimuotoisen monistisen ja pluralistisen valtioteorian kritiikin. Monismissa – miellettäessä valtio ”yhtenäiseksi valtiolliseksi kokonaisuudeksi” – saavutetaan yhteiskunnallisten pyrkimysten yhteisyys Ruudun tekstien mukaan ”liian suoraan”. Tulkinnan mukaan ryhmien väliset konfliktit sekä yhteiskunnan ja valtion välinen jännite jäivät problematisoimatta. Ruutu ei käsittänyt yhteiskunnallisia ristiriitoja myöskään yhteiskunnan ulkopuolisina häiriötekijöinä. Mutta häntä ei voi pitää konfliktiteoreetikkonakaan. Hänen konfliktinsa voidaan nimittäin mieltää eräänlaisina momentteina. Yhteiskunnallinen kehitys tarkoittaa tällöin prosessia, jossa on koko ajan mahdollista saavuttaa entistä korkeampia yhteisyysmuotoja – ja muutos tapahtuu juuri näiden momenttien yli tai niiden kautta. (Erit. Ruuth 1922a, s. 72-73 ja tulkinta yhteisyysteoriasta, ks. Palonen 1977, s. 310-312.)
Ruutu torjuu toisaalta pluralistisen ajatusmallin, koska se aina jossain määrin perustui ajatukseen spontaanisti muodostuneesta yhteisyydestä. Sosiaalisen harmonian rakentaminen on Ruudun kirjoituksissa mahdollista vain valtiollisen välityksen avulla. Ruudun teksteille ominainen tiukahko historiallisuus muodostui myös pluralismin ja monismin kritiikin argumentiksi. Ruudun valtioteoria ei muodostu kuitenkaan kovin selkeäksi tai toimivaksi kokonaisuudeksi. Tämä tulee esiin muun muassa hänen ajatuksissaan valtion suhteesta ”kehitysvälttämättömyyksiin”. Vaikka yhteiskuntaelämä merkitsikin Ruudulle historiallista prosessia, ”alituista pyrkimystä”, hän korosti, että ”… valtiotaidon tehtävänä on kehityksen mukanaan tuomien ristiriitojen ratkaiseminen kunakin aikakautena ja kussakin tilanteessa vallitsevien olojen edellyttämällä objektiivisella tavalla”. (Erit. Ruuth 1924a, s. 122-123.) Tällaisten objektiivisten ja yleisinhimillisten kehityskriteerien johtaminen ja valtion juuri poliittisesti ongelmalliset mahdollisuudet näiden arvojen artikuloijana ja läpiajajana jäävät epämääräisiksi Ruudun teoriassa. Kyse on klassisesta teoriaa määrittävien objektiivisten arvojen johtamisongelmasta, jota Ruutu ei kunnolla käy läpi.
Ruudun ajattelu- ja kirjoitustapa suosi runsaiden peruskäsitteiden ja erilaisten määritelmien käyttöä. Usein nämä jäävät keskenään ristiriitaisiksi ja teoriat eklektisiksi. Samalla hän problematisoi valtio-opillisia peruskäsitteitä monissa suhteissa aina eksegetiikasta käytännön yhteiskuntateoriaan ja tiedepoliittisiin aloitteisiin. Tällainen pyrkimys ja käsitteellinen ristiriitaisuus ei tietenkään välttämättä ole huono asia. Mutta olennaiseksi piirteeksi Ruudulla jää myös se, että tietoteoreettinen ja ontologinen arviotaso puuttuvat systemaattisesti hänen teksteistään. Hänen teoksensa hahmottuvatkin kokonaisuuksina, tietynlaisina kritiikkimuotoina, omaa kulttuuri- ja teoriataustaansa vasten. (Palonen 1980, s. 106-107 ja Paakkunainen 1985.)
Esimerkiksi energeettisen yhteiskuntateorian käsitteet jäivät epämääräisiksi. Ne kuitenkin muodostuivat elimelliseksi osaksi Ruudun kielenkäyttöä. Näin mahdollistui rationalistinen ja holistinen tarkastelutapa, joka antoi lujan pohjan kritisoida epäyhteiskunnallisia ja -historiallisia ajattelutapoja ehkä eniten juuri positivismia ja induktivismia. Samalla rakentui yhteys staattisesta ja analyyttisesta tutkimustavasta dynaamiseen, yhteiskunnalliset suhteet ja näiden synteesin huomioon ottavaan tarkasteluun. (Ruuth 1922a, Klinge 1972, s. 30-36 ja 44 sekä Paakkunainen 1985.)
Lähinnä saksalaisen luonnontutkijan Wilhelm Ostwaldin energeettinen valtioteoria inspiroi Ruutua. Ostwaldin mukaan kaikki inhimillinen toiminta oli käyttöenergian lisäämistä, energian monimuotoista muuttamista. Valtio tarkoitti tällöin ”inhimillisen energian tehokasta yhdistämistä yhtenäisiä tarkoituksia varten”. (Ostwald1909.) Ruutu ei kuitenkaan jäänyt hänen oppilaakseen vaan kykenee torjumaan tämän luontoanalogiat ja -reduktionismin. Objektiivinen politiikkamuoto oli Ruudun mukaan tietoinen yhteiskunnallisten osaenergioiden kehityksestä ja riippuvuussuhteestaan yhteiskunnalliseen energeettiseen kokonaisuuteen. Kokonaisenergia ei merkinnyt osaenergioiden summaa vaan ”kokonaisuuden yleisiin maantieteellisiin ja historiallisiin edellytyksiin perustuvaa erikoista ja yhteiskunnallista poliittista yksilöllisyyttä”. Politiikan energeettinen tulkinta merkitsi siis ”kansallisenergian käyttämisen ja tehokkuuden lisäämisen edellytyksenä olevien seikkojen järjestämistä ryhmien ja ajatussuuntien välisten sopimusten ja yhteistyön pohjalta”.
Lisäksi politiikkakäsite saattoi viitata kansallisenergian välittömäänkin käyttämiseen. Myös valtio merkitsi ”instrumenttia” – kansallisenergian käytön yhteiskunnallista orgaania. Yhteisyysteoriansa mukaisesti Ruutu korosti kansakunnan mahdollisuuksia ylöspäinsuuntautuneeseen yhtenäisyyteen, mikä voitiin taata nimenomaan valtion avulla. Myös Ruudun työkonseptio ja usko tieteelliseen yhteiskuntateoriaan sai tukea energetiikasta. (Ruuth 1922a, s. 72-76, 85-86 ja 163-172,1922b, 1924b, s. 331-342, Palonen 1977, s. 314-318.)
Spesifit energeettiset tulkinnat yhdistyivät ”yhteiskunnalliseen historiantulkintaan”, joka merkitsi Ruudulle ”kansanvaltaisen valtioteorian perustaa”. Sen ydinmerkitys oli siinä, että se mahdollisti valtion ja vallan tarkastelun painopisteen siirtämisen hallituksista yhteiskunnallisten ryhmien suuntaan. Näin Ruutu osallistui akateemisen, empiirisen ja reformistisen sosiologian tulkintaan: Lester Ward, L.T. Hobhouse sekä Henry George olivat tässä tärkeitä. Individualismin kritiikin lisäksi korostuivat yhteiskunnallis-rakenteelliset selitystasot, taloudelliset, poliittiset ja henkiset valtasuhteet sekä työkäsite. Mutta Ruutu ei jäänyt rakenne- tai sosiologiseen reduktionismiin: ”parhaimmillaan” poliittinen aktiivisuus tarkoitti ”spontaanisti kehittyneen yhteiskunnallisuuden” järkevää ja luovaa alistamista, sen kontrollia. Sosiologisen valtiotutkimuksen lisäksi Ruudun teorian lähteiden ja viriketaustan piiristä ei voi unohtaa Ratzenhoferin ”henkilöllistymisteoriaa” eikä kiltasosialismia. (Ruuth 1920, s. 120-139, 1922a, s. 27-36, 1924b, s. 339-393, Palonen 1980, s. 105-106 ja 110-114, Ward 1916, Hobhouse 1913, Ratzenhofer 1983 ja Cole 1920.)
Näin politiikkatiede muodostui Ruudulla ”järjestelmällisestä ja objektiivisesta” yhteiskunnallisesta ja poliittisesta tiedosta – milloin kyettiin irtautumaan ”umpimähkäisestä-ja sokeasta” suhteesta valtiolliseen elämään. Ruudun metodiset käsitykset rakentuivat paljolti muiden tieteellisten traditioiden kritiikin varaan ja oli ”lähinnä sosiologinen”. Samalla yhteiskunnan perinpohjainen tuntemus merkitsi kaiken objektiivisuuden perustaa. (Ruuth 1922b.) Institutionalisoituneen tieteenalan määrittelyssä Ruutu ei välttämättä päässyt kovin omintakeisiin tuloksiin. 1920-luvulla hän luki valtio-opin alaan sanan ”laajemmassa mielessä” myös julkisoikeuden eri alueet, kun taas ”ahtaammassa” mielessä siihen sisältyivät valtioteoria, -sääntöoppi , -taito eli politiikka sekä valtiotieto. (Ruuth 1927.)
Oman kiinnostavan tason ja alueensa Ruudun kirjoituksissa muodostaa kansainvälisen politiikan tutkimus ja sen määrittely. Jo 1930-luvulla Ruutu kehitteli ”internationalismiaan” intressiperustaisen käsitejärjestelmän perustalla. Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen suurvaltapoliittinen realismi ja intressipiiritarkastelut tulivat mukaan Ruudun – maan ensimmäisen kansainvälisen politiikan professorin (1948) töihin. 1950-luvun taitteessa Ruudun kiinnostava – mutta osin epämääräiseksi jäänyt – kansainvälisen politiikan tutkimuskohde merkitsi ”kansainvälisten suhteiden tutkimista kehityksen ja muuttuvaisuuden valossa sekä niistä johtuvien valta- ja voimasuhteiden järjestelyä poliittisten sopimusten ja muiden järjestelyjen puitteissa”. (Erit. Ruutu 1934, 1943 ja 1951.)
Teksti on ilmestynyt aikaisemmin kokoelmassa Valtio-oppi tieteenä: Puheenvuoroja suomalaisen valtio-opin muotoutumisesta. (toim. Kari Paakkunainen) Helsingin yliopiston valtio-opin laitos. Opetusmonisteet 19, 1986.
Lähteet
Cole, G.H.D. (1920): Social Theory. London.
Hobhouse, L.Th. (1913): Social Evolution and Political Theory. New York.
Klinge, Matti (1972): Vihan veljistä valtiososialismiin. Yhteiskunnallisia ja valtiollisia näkemyksiä 1910- ja 1920-luvuilla. Helsinki.
Paakkunainen, Kari (1985): Demokratia, tiede, kansanvalistus. Helsinki.
Palonen, Kari (1977): Sivistyneistösosialismi. Yrjö Ruudun poliittisen teorian tulkintaa. Politiikka.
Palonen, Kari (1980): Politiikan ja valtion käsitteiden kriiseistä suomalaisen valtio-opin historiassa. Tieteenalan perusteiden ja itseymmärryksen muuntumisen tulkintaa erityisesti suhteessa Allgemeine Staatslehre -traditioon. Jyväskylän yliopiston valtio-opin laitoksen julkaisuja No 39/1980.
Ratzenhofer, Gustav (1893): Wesen und Zweck der Politik. Als Theil der Soziologi und Grundlage der Staatswissenschaften. Bd. 1-3. Leipzig.
Ruuth, vuoden 1927 jälkeen Ruutu, Yrjö Oskar (1913): Luettelo Suomessa ilmestyneestä yhteiskuntapoliittisesta kirjallisuudesta 1. päivään heinäkuuta 1912. Helsinki.
Ruuth, Yrjö Oskar (1919): Valtiotieteellisistä opinnoista Suomessa. Yhteiskuntatieteellisiä kirjoituksia 16. Esitelmä Kansantaloudellisen yhdistyksen kokouksessa helmikuun 24. päivänä 1919. Helsinki.
Ruuth, Yrjö Oskar (1920): Uusi Suunta. Suomalaisen yhteiskuntaohjelman ääriviivoja. Jyväskylä.
Ruuth, Yrjö Oskar (1922a): Kansakunta. Poliittinen tutkimus. Helsinki.
Ruuth, Yrjö Oskar (1922b): Poliittinen tiede ja sen metodi. HAIK 1922.
Ruuth, Yrjö Oskar (1924a): Kehitys ja edistys valtiollisina kysymyksinä. Vertaileva esitys edistysteorioiden suhteesta valtiotaitoon ja valtiolliseen toimintaan. Helsinki.
Ruuth, Yrjö Oskar (1924b): Valtio II. Valtio-opilliset teoriat. Valtiotieteiden käsikirja IV. Helsinki.
Ruuth, Yrjö Oskar (1927): Lyhyt yleisen valtio-opin kurssi Työväen Akatemiassa. Helsinki.
Ruutu, Yrjö Oskar (1932a): Ajan Vaatimus. Helsinki.
Ruutu, Yrjö Oskar (1932b): Valtiotiedon opas. Sivistys ja tiede LXXXIV. Porvoo.
Ruutu, Yrjö Oskar (1934): Nykyajan kansainvälinen politiikka. Jyväskylä.
Ruutu, Yrjö Oskar (1938): Johdatus valtiosääntöoppiin. Yhteiskunnallisen Korkeakoulun julkaisuja I. Porvoo.
Ruutu, Yrjö Oskar (1943): Kansainvälinen politiikka tieteellisen tutkimuksen kohteena. Valtiotieteellisen yhdistyksen vuosikirja 1942-43.
Ruutu, Yrjö Oskar (1951): Kansainvälisen politiikan peruskysymykset. Julkaisematon opetusmoniste -Yhteiskunnallinen Korkeakoulu. Helsinki. (Ruudun kokoelma, Valtionarkisto.)
Ruutu, Yrjö Oskar (1954): Muistopuhe prof. J.W. Ruuthin syntymän 100-vuotispäivänä pidetyssä juhlatilaisuudessa. Hyvinkää.
Ward, L.T. (1916): The Psychic Factors of Civilization. (Guing & Somp.)