Suomalaisen valtio-opin perustajien sukupolvesta

Kari Paakkunainen, VTL, yliopisto-opettaja, Helsingin yliopisto

Suomen ensimmäisen valtio-opin professuurin perustamiseen (1922) ja nimittämiseen vaikuttivat monet seikat. Lähinnä halu kasvattaa itsenäisen Suomen ”uusi sivistyneistö” ja erilaiset manner-eurooppalaiset akateemiset traditiot loivat näiden intrigien ehdot. Tässä kokoelman jaksossa esitellyt Rafael Erichin (synt. 1879), K.R. Brotheruksen (synt. 1890) ja Yrjö Ruudun (ennen vuotta 1927 Ruuth. synt. 1887) ohjelmapuheenvuorot valtio-opin luonteesta sijoittuvat tiukahkoon akateemiseen tieteenalapohdiskeluun. Mutta heidän reaalihistoriallinen kokemuspiirinsä ja tulkintansa 1900-luvun alkupuolen valtiollisissa kriiseissä osoittavat hyvin näiden ei-akateemisten tekijöiden vaikutuksen valtio-opin muotoon ja sisältöön.

Valtio-oppihan oli ennen institutionalisoimistaan käsite, jolla saatettiin kuvata tiettyjä historian aspekteja, normatiivisten tieteiden eräänlainen rajankäyntiväline tai apukeino yhteiskunnasta päin rakentavalle sosiologialle. Esimerkiksi Ruutu kiittikin väitöskirjassaan praktillisen filosofian ja valtioteorian tuntija Zackharias Castrénia siviilirohkeudesta tämän tuettua Ruudun työtä. ”vaikka sen aihe on valittu yliopiston tähänastisen varsinaisen ainejärjestelmän ulkopuolelta” (Ruuth 1922a, esipuhe). Erichin (ks. Erich 1924), Brotheruksen (Brotherus 1924) ja Ruudun (Ruuth 1922b) teoreettiset ideaalit voidaan löytää Manner-Euroopan teoreettisista metropoleista, lähinnä vuosisadan alun Saksasta. Kiinnostavin perustein ja äänenpainoin ne myös viestivät tämän sukupolven ja suomalaisen valtio-opin esitieteenaloista ja tulevista naapuritieteistä – oikeustieteestä, historiasta ja sosiologiasta.

Kysymys vallasta ja monissa suhteissa myös politiikka olivat suhteellisen pitkään esittäytyneet yliopistoestraadeilla – saatettiinhan maan valtionyliopistoa pitää 1800-luvulla ja miksei vielä jääkäriliikkeenkin aikoihin maan poliittisen toiminnan keskuksena. Myös tieteenalojen konstituutiopuheenvuoroissa oli suoraan puututtu valtio- ja politiikkakäsitteisiin – niitä identifioiden. Vahvan oikeustieteen piirissä – joka toimi Rafael Erichin debattitaustana – olivat keskeisiä nimiä lähinnä Leo Mechelin ja Robert Hermansson. Edellinen torjui aiemmin tärkeän valtiofilosofisen pohdiskelun juridiikan kannalta hyödyttömänä ja sitoi valtion käsitteen lähinnä reaaliseen oikeuskäytäntöön, vapausrajoihin ja kulttuuriin (Mechelin 1912). ”Politiikka” voitiin mieltää toisaalta normatiivisena tieteenä ja toisaalta eräänlaisena valtiotaitona.(Ks.tarkemmin Palonen 1980, s. 84-90.) Myös Hermansson inspiroitui saksalaisesta, Allgemeine Staatslehre -tradition varhaisesta valtio- ja oikeuspolemiikista, erityisesti niin kutsutusta Verberin-Labandin koulukunnan työstä. Häntä voidaankin pitää käsitelainopin maahantuojana. Koulukunnan mukaan valtio määrittyi oikeushenkilönä ja -subjektina, jolla oli valtio-oikeudelliset velvollisuudet ja oikeudet. Valtiovalta muodostui näin oikeuskäsitteen sisäiseksi kokonaisuudeksi. (Erit. Klami 1977a, s. 122-131.)

Filosofisempaa valtio-opin määrittelymahdollisuutta edusti taasen esteetikko K.S. Laurila – K.R. Brotheruksen kilpahakija vuoden 1922 valtio-opin virantäytössä. Hän määritteli ”yleisen valtio-opin … valtion, sen olemuksen, rakenteen ja elämän perusilmiöitten ymmärtämiseen ja selvittämiseen” tähtäävänä tieteellisenä toimintana. Valtion tarkoituksia ei voinut tutkia, jollei käsitetty valtion olemusta. (Laurila 1923, vrt. Palonen 1980.)

Brotheruksen ”edustamassa” historiatieteessä oli suomalaisten keskustelu kehittynyt individualistisen historiankirjoituksen kritiikin kautta maan poliittista historiaa lähellä oleviin 1910-luvun teemoihin. Yrjö-Koskisen, Th. Reinin, J.R. Danielssonin ja August Hjeltin välityksellä kehkeytyi ”Verein für Sozialpolitik” -perinne Suomessakin. Myös kansantaloustieteilijöiden piirissä vaikuttaneessa perinteessä epähistoriallisuus ja individualismi nousivat yhteiskunnallisten tieteiden puitteissa kritiikin kohteiksi. Toisaalta kehitettiin modernimman patrioottisuuden muotoja ja huolehdittiin sosiaalisista ongelmista, jotka olivat vaarantaneet valtiollisen yhtenäisyyden takaamista. Myös katederisosialismista inspiroitunut J.R. Danielsson pyrki yhdistämään tieteellisen ajattelun myös päivänkohtaisiin ongelmiin ja ennakoimaan lähitulevaisuuden kehitystä. Menneisyys hahmottui alati ”kehittyvänä prosessina”, jossa kansallisuusaate toteutui ja valtiokokonaisuus muodostui. Saksalaisen Gustav Schmollerin jälkeen entistä kokonaisvaltaisemman historiakäsityksen muodostamisen esikuvaksi nousi Suomen periferiassa Karl Lambrecht. Hänen kollektiivisten metodiensa ympärillä käytyyn ”Methodenstreitiin” osallistui myös K.R. Brotherus uusien ajatusten yhtenä ”innokkaimmista aseenkantajista”. Lambrechtilaisuus ei merkinnyt Suomessa yhteiskuntateoriaa tiukassa tieteellisessä mielessä. Siitä muodostui kulttuurihistoriallinen tutkimusote, jossa myös poliittiset tekijät saivat huomiota. Tämän uuden suunnan ytimen muodostivat myöhemmin Gunnar Suolahti ja Väinö Voionmaa. Samalla kansallinen poliittinen kokonaisuus alkoi vallata alaa tutkimuskohteena – olihan sen legitiimisyydestä jouduttu ennen maan itsenäistymistä taistelemaan. (Erit. Ahtiainen 1983.)

Sosiaalinen ja poliittinen näkökulma ei ollut mukana vain historiassa. Lähinnä ”westermarckilaisessa” tieteellisessä viiteryhmässä olivat valtiomuodostuksen yleisemmät sosiaaliset teoriat ja käsitteet näkyvästi esillä. Tällainen naturalistinen ja valtiososiologistinen ote esittäytyi esimerkiksi Rudolf Holstin väitöskirjassa sodan suhteesta valtion syntyperään (1913). Toisaalta Rafael Karsten – joka propagoi yliopiston hallinnossakin yleistä valtio-oppia ”sosiologis-filosofisena” oppiaineena – tarjosi Ruudunkin ihailemia sosiologisen valtioteorian auktoriteetteja Gumplowiczia ja Ratzenhoferia (1893) valtio-opin tutkintovaatimuksiin. (Ks. esim. Palonen 1983.)

Erilaisista tieteentraditioistaan huolimatta Erich, Brotherus ja Ruutu kuitenkin löysivät yhteisiä keskusteluauktoriteetteja – lähinnä Allgemeine Staatslehre -traditiosta, erityisesti Georg Jellinekistä (1920). Suhde Jellinekiin ei kuitenkaan luo yhtenäistä perustaa tieteenalakäsityksille – varsinkaan Ruudun osalta. Suomalaisen valtio-opin perustajasukupolven käsitykset varioivatkin kiinnostavasti niin valtion, politiikan kuin valtiotaidonkin käsitteiden osalta. Omassa yhteiskunnallisessa osallistumisessaan ja opetuskäytännössään jokainen heistä kuitenkin osoitti omalla tavallaan, kuinka valtioteorioilla ja poliittisella sivistyksellä oli vaikutuksensa poliittiseen kulttuuriin. Laaja-alaista valtioteoreettista keskusteluasetelmaa oli omiaan ylläpitämään dramaattiset valtiolliset tapahtumat vuosisadan alussa – valtion, itsenäisyyden ja oikeuden käsitteet olivat myös jotain täysin omakohtaisesti koettua. Kriisit tuli läpikäydä myös käsitteellisesti. Ehkä juuri tämä, sinällään yksinkertainen empiristinen tosiasia, vaikutti myös siihen, että näiden kolmen tässä käsitellyn intellektuellin kunnioitus valtioteoriaa ja käsitettä kohtaan aina säilyi ja he torjuivat eri muodoin yksinkertaisen, abstraktin ja tutkimuskohteiltaan sektoroidun skientismin.

Lähteet

Ahtiainen, Pekka (1982): Historiallisen yhdistyksen ensimmäinen neljännesvuosisata. Historian pro gradu. Helsingin yli opisto.

Erich, Rafael (1924): Muutamia huomautuksia yleisen valtioopin asemasta tieteitten järjestelmässä ja sen suhteista valtio-oikeuteen. Lakimies.

Jellinek, Georg (1920): Allgemeine Staatslehre. Berlin.

Klami, Hannu Tapani (1977a): Oikeustaistelijat. Suomen oikeustiede Venäjän vallan aikana. Juva.

Laurila, K.S. (1923): Onko yleinen valtio-oppi deskriptiivinen vai normatiivinen tiede? Valvoja-Aika.

Mechelin, Leo (1912): Politiken säsom vetenskap. översigt af Finska Vetenskaps-Societens förhandlingar. LIV; 19111912. Afd.C; No 6.

Palonen, Kari (1980): Politiikan ja valtion käsitteiden kriiseistä suomalaisen valtio-opin historiassa. Tieteenalan perusteiden ja itseymmärryksen muuntumisen tulkintaa erityisesti suhteessa Allgemeine Staatslehre -traditioon. Jyväskylän yliopiston valtio-opin laitoksen julkaisuja No 39/1980.

Palonen, Kari (1983): Yleisen valtio-opin perustaminen Helsingin yliopistoon. Kokoelmassa Valtio ja yhteiskunta (toim. Nousiainen – Anckar). Juva.

Ratzenhofer, Gustav (1893): Wesen und Zweck der Politik. Als Theil der Soziologi und Grundlage der Staatswissenschaften. Bd. 1-3. Leipzig.

Ruuth, Yrjö Oskar (1922a): Kansakunta. Poliittinen tutkimus. Helsinki.