Kari Palonen, valtio-opin professori (emeritus), Jyväskylän yliopisto
”Jyväskyläläinen” viittaa tässä maineeseen, joka tutkimustyylillämme oli politologien parissa etenkin 1980- ja 1990-luvuilla. Toimin Jyväskylän yliopistossa valtio-opin vt. apulaisprofessorina vuoden 1978 alusta, apulaisprofessoriksi ja oppiaineen pääedustajaksi minut nimitettiin 1983, professoriksi v. 1993, josta virasta emeritoiduin v. 2014 lopussa. Olin kaksi 5-vuotiskautta (1998-2003; 2008-2012) akatemiaprofessorina. Jyväskyläläisyyden ohella on joskus puhuttu myös ”paloslaisuudesta”.
Tällaiset leimat ovat tietysti myyttejä. Kollegoilla on ollut Jyväskylän leimaan oma osuutensa. Sakari Hänninen tuli vuonna 1995 toiseksi (aluksi apulais-)professoriksi, 2000-luvun alussa Pekka Korhonen maailmanpolitiikan professoriksi, myöhemmin Marja Keränen sai henkilökohtaisen professuurin ja Mika Ojakangas tuli muutaman mutkan jälkeen Sakarin seuraajaksi, kukin omine profiileineen. 1980-luvulla Kyösti Pekonen ja Tapani Kaakkuriniemi, 1990-luvulta lähtien ennen muita edesmennyt Jukka Kanerva, Tuija Parvikko ja Kia Lindroos ovat leimanneet tieteenalaa, jokainen laajentaen jyväskyläläistä profiilia omaan suuntaansa.
Tutkimuksessaan ”Valtio-oppi suomalaisessa provinssiyliopistossa” Jarmo Siltaoja ja Harri Virta (1981) käsittelevät sitä, kuinka yhteiskuntatieteen apulaisprofessori Olavi Borg aloitti 1960-luvun lopulla valtio-opin laudatur-opetuksen, ja ensimmäiset gradut valmistuivat v. 1969. Oppiaineessa oli 1970- ja 1980-luvuilla valtio-opin ja yhteiskuntatieteen (historianopettajien apuaine) apulaisprofessori, joka 1990-luvun alussa muutettiin valtio-opin professoriksi, molemmissa oppiaineissa assistentti ja valtio-opissa päätoiminen tuntiopettaja – opettajamäärä ei ole noista ajoista juuri noussut. Vuonna 1975 tiedekunnasta tuli koekaniini ns. tutkinnonuudistukselle, jota vastaan suuntautunut sivistysyliopistokeskustelu oli täydessä vauhdissa Jyväskylään tullessani. Tutkintoasetuksessa v. 1980 valtio-oppi pääsi filosofian tavoin ”koulutusohjelmien ulkopuoliseksi tieteenalaksi”, johon otettiin ensin 5, seuraavana vuonna 10 pääaineopiskelijaa, 1990-luvulta alkaen parikymmentä. Nämä kokemukset tuottivat periaatteellisen epäluulon hallinnosta tulevia ”uudistuksia” kohtaan, ja onnistuimme esimerkiksi säilyttämään latinankieliset ”opintokokonaisuuksien” nimet 2000-luvulle asti.
Tieteenalan marginaalisuus oli jo 1970-luvulla mahdollistanut oman profiilin, aluksi marxilaista kirjallisuutta painottaen, minun aikanani mukaan tuli muuta teoriakirjallisuutta. Kun muualla noudatettiin tieteenalan valtavirtaa, me –Kyösti ja Tapani minua tukien – kelpuutimme politiikan tutkimukseksi ja opiskelijoille tutkintovaatimuksiin kaikenlaisia näkökulmia politiikkaan: klassikoita alkuteksteinä, poliittisen ajattelun historiaa, politiikan kielellisen aspektin analyysiä erilaisista teksteistä, kaunokirjallisuutta ja sen poliittista analyysia. Myös tutkimusaiheet saattoivat näyttää muualla eksoottisilta, kuten omat työni kadunnimipolitiikasta.
Puhevälit muihin valtio-opin laitoksiin säilyivät: menimme mukaan mm. Turun laitoksen järjestämiin Seilin seminaareihin. Ilkka Heiskanen Helsingin laitokselta oli mentori meille tieteenalan ”toisinajattelijoille”: minun ikäluokastani heihin kuuluivat ennen muuta Erkki Berndtson, Sakari Hänninen ja Ilmari Susiluoto (ks. Heiskasen juhlakirjaan Fortunœ rota volvitur, VTY 2010) sisältyviä artikkeleitamme. Profiilierot muihin laitoksiin ovat myöhemmin suhteellistuneet ja esimerkiksi Paul-Erik Korvela on toiminut opetusviroissa myös Tampereella, Turussa ja Helsingissä.
”Jyväskyläläisyys” yleisterminä liittyi aluksi sivistysyliopistoliikkeeseen, joka oli jo polemisoinut niin positivistien kuin marxilaistenkin tiedeuskontoa vastaan (klassikkona Matti Juntunen ja Lauri Mehtonen, Ihmistieteiden filosofiset perusteet 1977). Valtio-opin jyväskyläläisyyteen kuului 1980-luvulla akateemisen tutkimusprosessin poliittisuuden esiin nostaminen. Toisin sanoen politiikan tutkimus ei tarkoita ”tieteellisten metodien soveltamista politiikan ilmiöihin”, vaan Tekstistä politiikkaan -teoksessani (1988) korostan tutkimuksen ja (muun) politiikan yhtäläisyyksiä valintatilanteiden sarjana, joiden jäsentäminen ja uloskirjoittaminen on kirjan pääteema.
”Politiikan ilmiöt vai politiikan ilmiö?”-otsikolla Politiikassa vuonna 1987 julkaistussa artikkelissani, korostan, että mistä tahansa ihmisten toiminnasta voi lukea esiin poliittisen aspektin sen sijaan että politiikka olisi sateenvarjokäsite vaaleille, puolueille, parlamenteille, hallituksille jne. Vuonna 1981 Berliinissä luin Hannah Arendtin Vita activan, ja siitä lähtien olen puhunut politiikasta olettamatta ”yhteiskunta”-nimistä oliota. Vastoin hegeliläistä tai systeemiteoreettista ”kokonaisajattelua” katson Max Weberin tavoin, että toimintaa on aina tarkasteltava jostakin yksipuolisesta näkökulmasta. Politiikka on sekä toimintaa että perspektiivi sen ajattelemiseen. Muut mahdolliset perspektiivinimet jätän huomioimatta.
1980-luvun poststrukturalismista ja diskurssianalyysistä puuttui tämä spesifisesti poliittisesti ajatteleminen. Käsitehistoria ja retoriikka tarjosivat toimintateoreettisia vaihtoehtoja, jotka mahdollistivat yksilöllisen poliittisen toiminnan käsitteellistämisen. Kääntöpuoli 1980-luvun jutuissani (esim. ‘Normaalipolitiikan kriisi’, Uudistuva ihmiskunta 1984) oli tietty päivänpolitiikan ja poliitikkojen väheksyminen, josta eroon pääsyssä auttoi Saksan vihreiden politiikan parlamentarisoituminen 1980-luvulla. 1990-luvulla siteeraan Quentin Skinneriä: ”political life itself sets the problems for political theorist” (The Foundations of Modern Political Thought I, 1978, ks. Kari Palonen ja Hilkka Summa [toim], Pelkkää retoriikkaa, 1996, 143, sitaatin analyysistä Palonen, ‘Political Theorizing as a Dimension of Political Life’, European Journal of Political Theory, 2005).
Tutkimukseni politiikan käsitteen historiasta olivat Politik als Handlungsbegriffistä (1985) alkaen empiirisiä, kuten Dag Anckar professuurilausunnossaan huomautti: niissä analysoitiin aikalaistoimijain omaa kielenkäyttöä. Skinner-sitaatti viittaa Ludwig Wittgensteinin ideaan, että käsitteiden merkitys on niiden käytössä – tässä mielessä 1980-luvun politiikka-analyyseissani saattaa olla essentialistisia jäänteitä. Käsitehistoria ja retoriikka mahdollistivat myös pelkän poliittisen teorian ylittämisen ja politiikan tutkimuksen laajentamisen empiirisiin tekstianalyyseihin. Syntetisoivasssa teoksessani The Struggle with Time. A conceptual history of ‘politics’ as an activity (2006) poliitikkojen kirjoitukset olivat jo keskeistä aineistoa. Tätä kautta päädyin myös puolustamaan parlamentarismia ja ammattipoliitikkoja, juuri ilmestyneessä kirjassani Politik als parlamentarischer Begriff olen tutkinut puhetta politiikasta Saksan liittopäivien täysistuntodebateissa.
Jyväskyläläisessä valtio-opissa politiikan käsitteeseen painottuminen näkyy oppilaideni väitöskirjojen otsikoissa vuosisadan vaihteessa:
Tuija Parvikko, The Responsibility of the Pariah. The Impact of Bernard Lazare on Arendt‘s Conception of Political Action and Judgement in Extreme Situations, 1996;
Leena Subra, A Portrait of the Political Agent in Jean-Paul Sartre. Views on Playing, Acting, Temporality and Subjectivity, 1997;
Kia Lindroos, Now-Time and Idea-Space. Temporalization of Politics in Walter Benjamin’s Philosophy of History and Art, 1998;
Jouni Vauhkonen, A Rhetoric of Reduction. Bertrand de Jouvenel’s Pure Theory of Politics as Persuasion, 2001;
Oili Pulkkinen, The Labyrinth of Politics. A Conceptual Approach to the Modes of the Political in the Scottish Enlightenment, 2003;
Suvi Soininen, From a ‘Necessary Evil’ to the Art of Contingency. Michael Oakeshott’s Conception of Political Activity in British Postwar Political Thought, 2003.
Sen jälkeen olemme tajunneet, että politiikan käsitettä voi hyvin tutkia epäsuoremmin, tekemättä siitä otsikkokäsitettä. Ajatus siitä, että mistä tahansa ilmiöstä voi lukea esiin poliittisia aspekteja, on joka tapauksessa ”jyväskyläläisyyden” selkeimpiä ilmauksia.
Kumulatiivisen tiede- ja tietokonseption kritiikki oli minulle jo 1970-luvun popperilaisen vaiheeni perua. Tutkimus ei ”nojaa” tunnettuihin tosiasioihin, luokituksiin tai käsitteisiin, vaan kritikoi niitä. Chaïm Perelmaniin ja muihin nykyretoriikan klassikoihin perehtyminen auttoi esittämään kysymyksiä esimerkiksi käsitteiden käytön alkuperästä tai siitä millaisia oletuksia, sitoumuksia tai mahdollisia seurauksia niillä saattoi olla, mitä vaihtoehtoja niille oli tai miten tulee toimeen esimerkiksi ilman ‘yhteiskunta’-figuuria. Quentin Skinnerin Reason and Rhetoric in the Philosophy of Hobbes (1996) suuntasi huomion retoriikkaan poliittisten toimijain kielenä ja tutkimukseen puheenvuorona debatissa. Näistä eri ajattelijoilta peräisin olevista ideoista tuli osa yleistä jyväskyläläisen politologian repertoaaria, myöhemmin korostuu toisin toimisen yhteys parlamentaarisen menettelytapaan (ks. Palonen, ”Objektivität” als faires Spiel. Wissenschaft und Politik bei Max Weber, 2010).
Oma varoitukseni nuorille tutkijoille on, että mikään ei ole niin vaikeaa kuin oman ajan kotimaisen politiikan tutkimus. Bertolt Brechtin teatteriteoriasta tunnettu Verfremdungseffekt, etäisyys ajan, paikan ja kielen suhteen, on tutkimuksen edellytys. Tämä asettaa vaatimuksia tutkijan oppineisuudelle ja kielitaidolle, mutta kielten opiskelu sekä perehtyminen vieraisiin poliittisiin kulttuureihin tai menneisiin ajanjaksoihin ovat tärkeimpiä välineitä tulla itsenäiseksi politiikan tutkijaksi. Tähän nykyinen artikkelijulkaisemisen muoti sopii huonosti. Etäisempiä teemoja tutkimalla voi myös muodostaa uusia perspektiivejä ajankohtaiseen kotimaiseen politiikkaan (ks. Tuula Vaarakallio ja Taru Haapala toim., The Distant Present, 2013). Näin voi myös laajentaa profiiliaan siten että käyttää omia pätevyyksiään uusia konteksteja koskeviin tutkimuksiin, kuten esimerkiksi vastikään Madridin autonomiseen yliopistoon tenure track-apulaisprofessoriksi nimitetty Taru Haapala on tehnyt.
Jyväskyläläisyyttä sävyttää myös tutkimuksen kysymyksenasettelu. Mikä tahansa aihe käy, kun analysoi sen poliittista merkitystä. Lähtökohtana on toimijain – esimerkiksi poliitikkojen, tutkijain, taiteilijain tai jalkapalloilijoiden – kielenkäyttö poliittisena toimintana. Niitä analysoidessa tutkijain pitää välttää olettamasta olevansa viisaampi kuin kohteensa ja varoa ‘selittämästä’ heidän toimintaansa jollakin päälle lyödyllä teorialla. Toimijoiden poliittisen lukutaidon erittelyyn omassa kontekstissaan on erilaisia välineitä retoriikan genreistä ja topoksista käsitteiden historiaan tai poliitikon historiallisten tyyppien typologioihin à la Max Weber. Mitä kukakin kulloinkin käyttää, riippuu kohteesta, aineistosta ja tutkijan omasta poliittisesta mielikuvituksesta ja mielenkiinnosta. Tällä tasolla ”jyväskyläläiset” tutkimukset on pitkään ollut helppo erottaa muista.
Politologisissa instituutioissa ns. valtavirta dominoi. Jossakin vaiheessa lopetin odottamasta fiksuja workshopeja ja paneeleita IPSA:aan (International Political Science Association), NOPSA:an (Nordic Political Science Association) ja ECPR:ään (European Consortium for Political Research) ja tajusin, että niitä pitää itse ehdottaa. Olen ollut myös perustamassa rinnakkaisia instituutioita: Redescriptions-lehteä (aluksi Finnish Yearbook of Political Thought), History of Concepts Groupia ja ECPR:n Political Concepts Standing Groupia sekä johtanut European Science Foundationin verkostoa Politics and History of European Democratisation. Näillä pelikentillä ”jyväskyläläinen” ote näkyy edelleen, ja olen ilokseni voinut huomata, että muuallakin maailmassa tutkitaan samantapaisia kysymyksiä.
Kiitän kommenteista Jyväskylän yliopistossa valtio-oppia pääaineina opiskelleita sekä laitoksella tutkijoina ja opettajina toimineita Tapani Kaakkuriniemeä, aloitusvuosi 1973, Tuija Parvikkoa, joka aloitti opintonsa v. 1980, vuonna 1991 aloittanutta Suvi Soinista ja Mira Södermania, joka tuli valtio-oppia opiskelemaan vuonna 2009.